Olen viimeisen puolen vuoden aikana huomannut tekeväni asioita, joille olen takavuosina tuhahdellut, pyöritellyt silmiä ja jopa ajatellut, että NOIN alas en sentään vajoa. Kysymys on mummoutumisesta ja sen mukanaan tuomista, väistämättömistä lieveilmiöistä.
Vaikka minulla ei vielä olekaan omaa geeniperimääni omaavia lapsenlapsia, ovat pian parikymmentä vuotta sitten elämääni liittyneen uusioperheemme bonustaimet aloittaneet ”versoutumisen”. Ja se on aivan ihanaa.
Mymmeliyden myötä olen ”löytänyt” itseni tirauttamasta pari esipolvelle oikeutettua onnenkyyneltä, hipelöimästä potkupukuja lastenvaateosastolla, muistelemasta omien lasten vauva-aikoja ja mikä tärkeintä: näyttämästä kanssakulkijoille kännykästä kuvia maailman suloisimman vauvan ensipuklusta aina ensihymyyn saakka.