Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvioija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.
Oulunsalo soi. Masurkan mestarit ja oikein hengittämisen taito, Tulindbergin sali 9.8.2019. Sväng, huuliharppukvartetti. Joonas Ahonen, piano. Minna Lindgren, juonto. Frédéric Chopinin musiikkia.
En hallitse musiikin termejä enkä osaa analysoida musiikkia oikeaoppisesti. Mutta nautin musiikista - myös visuaalisesti: soittajien vuorovaikutusta seuraamalla tai antautumalla tunteiden ja mielikuvien kuljetettavaksi.
Tapahtuman mielenkiintoinen otsikko, Sväng ja Minna Lindgren saivat valitsemaan arvioitavaksi Masurkan mestarit ja oikein hengittämisen taito -konsertin. Svängin tunnistin kansanmusiikkitapahtumista, ja Minna Lindgrenin tunnen kirjailijana, musiikkitoimittajana ja juontajana aiemmista konserteista. Joonas Ahosen nimi ei ollut minulle ennestään tuttu.
Näin lavalla nuoren ja eläytyvän pianistin. Yritin kuulostella Lindgrenin mainitsemaa Chopinin vapaata tempoa. Piano on ääniherkälle kuulijalle kuitenkin varsin haastava soitin. Hiljaa soitetut kohdat ovat kauniita, mutta voimakkaat kohdat aiheuttavat korvasärkyä.
Svängin sisääntulo oli näyttävä. Joonas Ahosen aloitettua kappaleen (Chopinin Sonaatti b-molli op. 35), Sväng tuli hautajaiskulkuetta muistuttavassa muodostelmassa soittaen juurikin teoksen kolmannen osan (Marche. Lento). Se on surumarssi, ja ehkä jostain elokuvastakin tuttu.
Kvartetin huuliharput eivät olleet niitä, joita ennen sai ostaa markkinoilta, vaan ne olivat oikein tekijämiesten vehkeitä.
Musiikkikappaleita ja niiden numeroita tunnistamatta en aina tiennyt, mitä Sväng soitti, ja niin se taisi ollakin, ettei menty ihan ohjelmalehden järjestyksessä, vaan Chopinin vapaan hengen mukaisesti. Tunsin, että rytmit menivät jalan alle ja olisin halunnut nousta tanssimaan. Ilokseni Svängin omassa juonnossa tämä sitten sanottiinkin: Chopin poisti kansanmusiikkipohjaisista masurkoista ja poloneeseista tanssillisuuden, mutta Sväng halusi palauttaa sen takaisin. Poloneesit ja masurkat pursusivat rytmiä ja tanssillista iloa.
Lindgrenin mukaan puolalainen poloneesi oli nimenomaan riikinkukkomaisten miesten itsensä esittelyä: keikarimaista viiksien ja hatun koskettelua ja viitan heilauttelua. Svängin versioissakin soidinmenot olivat mukana, mutta mielikuvitukseni suomalaiskukoilla oli pussihousut ja jatsarisaappat, joita käsin läimäyttelemällä sai näyttää mahtavuuttaan.
Konsertin päätti Svängin ja Ahosen yhteissoitto. (Intro, Polonaise nro 6, op 53). Se oli sovitettu tangoksi. Ja OI!! …Mielikuvien ihmemaassa minä liitelin hetken punaisessa silkki-iltapuvussani frakkipukuisen kavaljeerini käsivarsilla.