Oulun teatterin taiteellinen johtaja
Moni viime vuosisadan kuvataiteilija kulki urapolun, jonka alussa maalasi taidokkaasti ihmisen muotokuvia, ryhtyi sitten kehittelemään omaa muotokieltään ja etsimään omaa kädenjälkeään, kunnes uransa loppuvaiheessa saattoi maalata esimerkiksi pelkkää harmaata väriä.
Uran alun muotokuvat ovat kohteensa näköisiä, realistisia maalauksia, jotka kuvaavat ihmistä sellaisena kuin hän todellisuudessa on.
Uran keskivaiheen teoksissa näkyy, miten tunnistettavan ihmisen rinnalle alkaa tulla tulkintaa, pimeyttä, omituisiakin muotoja, jotain ei arkipäivässä havaittavaa, mielikuvituksen tuotetta.
Loppuvaiheen harmaan maalauksessa saattavat olla läsnä kiinnostavat taiteelliset kysymykset, mutta ihminen on teoksista kadonnut enkä minä enää ymmärrä, miksi harmaata maalataan.
Tunnistan saman asteikon teatteriesityksissä. Voimme tehdä realistisen, kelpo esityksen, joka kuvaa ihmistä sellaisena kuin hänet todellisuudessa nähdään.
Voimme hiippailla toisessa päässä harmaalla alueella ja ihmetellä näyttämöllä, mitä se väri oikein tarkoittaa.
Mutta itselleni kiinnostavimmat esitykset osuvat kuvataiteilijan uran keskivaiheeseen: Niissä on mukana jotakin sellaista, jonka tunnistan, pystyn jakamaan ja ymmärtämään.
Mutta lisäksi niihin on upotettu jotain itselleni uutta, vierasta, kuumottavaa, täräyttävää, kikatuttavaa, ehkä jopa pelottavaa – parhaimmassa tapauksessa jotain, mitä en ole koskaan ennen nähnyt.
Tulen yllätetyksi, mutta en torjutuksi. Saan saman esityksen kautta uuden näkökulman todellisuuteen jossa elän, mutta myös vilauksen jostain, mitä en heti ymmärrä tai osaa sanoittaa. Samalla tanakoitetaan kykyäni haaveilla, leikkiä ja uskoa mahdottomaan.
Kirjallisuudentutkija Roland Barthesin mukaan valokuvassa on aina oltava asia, joka pistää, sen lisäksi että kuva on hyvin sommiteltu ja kiinnostava.
Omissa teatteriohjauksissani tämä särö, joka ihmisen kuvaan muodostuu, on usein jotain heikkoa, epätäydellistä, herkkää tai ei-toivottua, jotain jota en oikein osaa itsessäni hyväksyä ja haluan siksi näyttämöllä käsitellä.
Haluan viritellä Oulun teatterin esitykset tarjoamaan ja haastamaan tätä uran keskivaiheen taiteilijan maalamaa muotokuvaa, maailmaa johon säröt mahtuvat.
Esitys saa olla omalakinen, epätäydellinen ja keskeneräinen olentonsa, josta ei voi eikä tarvitse etukäteen tietää millaiseksi se muodostuu.
Silti toivon, että esityksestä löytyy jotakin, jonka voi kokea omaksi ja läheiseksi.
Epätäydellisyyden rakastamisessa on jotain hirveän kaunista. Siihen kun pystyisi.