Riitta Vilkuna. Maatilan emäntä Riitta Vilkuna (o.s. Mehtälä) menehtyi 2. heinäkuuta 2026 lyhyen sairausajan jälkeen Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Hän oli syntynyt 25. helmikuuta 1952 Nivalassa.
Nivalan tukipilari ja perheemme toiminnallinen keskushenkilö on poissa.
Riitta Vilkunan syntyessä 1950-luvun alussa Suomi oli vielä kehitysmaa. Hänen työuransa sisarussarjan vanhimpana alkoi oman äidin apukäsinä viimeistään seuraavan vuosikymmenen vaihteessa.
Kodin perintönä Vilkunaa ohjasi kristillinen vakaumus. Hän näytti esimerkillään, että jokaisen elämänkatsomusta ja valintoja tulisi kunnioittaa, eikä omiaan tulisi oikeampina mainostaa. Kanssaihmisten tulisi antaa olla ja elää rauhassa.
Nivalassa käydyn opintien jälkeen Vilkuna hakeutui Haapavedelle emäntäkouluun. Seuraavaksi hän lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi Diakonissalaitokselle Helsinkiin, mistä hän oli päättänyt olla palaamatta Nivalaan. Toisin kuitenkin kävi. Koulun jälkeen häntä odottikin työpaikka Nivalassa ja itse asiassa toinenkin.
Riitta tuli ensi kerran Vilkunaan kahvittamaan sukujuhlia 1971. Äiti-Riitta ja isä-Pekka vihittiin avioliittoon 1973.
Seuraavat vuodet vierähtivät työn syrjässä ja perhe-elämässä. Lapsia syntyi neljä: Ville 1975, Maija 1976, Hanna 1978 ja Matti 1981.
Sairaanhoitajan työtä Vilkuna teki päällekkäin emännyyden kanssa viitisen vuotta. Riitan päätyöksi tuli yhdessä Pekan ja työväen kanssa rapistumaan päässeen sukutilan ylösasuminen. Vilkunaan pistäytyvät ruokittiin tai vähintään kahvitettiin aina. Talo eli tavallaan ja vieraat kävivät ajallaan.
Jäljelle jääneinä joutohetkinään Vilkuna kasvatti kukkia, toimi järjestötyössä ja keräsi metsän antimia. Metsä oli hänelle kirkonomainen paikka niin latautumiseen kuin murheiden purkamiseenkin.
Riitta Vilkuna lauloi monissa lauluryhmissä, ja hänelle oli tärkeää käydä tervehtimässä sellaisia yhteisön jäseniä, jotka eivät voineet enää kotona asua. Lastenlapsia siunaantui yhteensä yhdeksän, ja heidän eläväisyytensä seuraaminen tuotti suuren ilon.
Hereillä ollessaan Riitta Vilkuna ei levännyt koskaan. Jos hän jossain saumassa hiukan yrittikin, uni voitti aina.
Positiivinen luonne ohjasi Riittaa läpi elämän. Hänessä eli myös jatkuva kauneudenkaipuu, jonka täyttämiseen kuitenkaan harvoin oli aikaa.
Maatilan emäntänäkin Riitta Vilkuna edusti katoavaa kansanperinnettä taitaen monet perityt taidot. Hänen maailmassaan mitään ei heitetty pois, vaan kaikki pyrittiin hyödyntämään, säilömään ja käyttämään loppuun.
Menetyksemme koko laajuus valkenee vasta vähin erin. Riitta Vilkunalta ei jäänyt mikään kesken. Hän lähti meidät kaikki palvelleena, eikä hän taatusti jäänyt kiitollisuudenvelkaan kenellekään. Riitalle oma etu oli viimesijainen.
