Simo Skinnari. Kasvatustieteen professori Simo Skinnari menehtyi pitkällisen sairauden aiheuttamiin komplikaatioihin Mikkelin keskussairaalassa 18.7. 2025. Hän oli syntynyt Raahessa 10.10.1952.
Skinnari pääsi ylioppilaaksi Raahen yhteislyseosta 1971 ja lähti Jyväskylän yliopistoon, jossa eri aineita opiskeltuaan päätyi kasvatustieteen sekä filosofian pariin.
Jyväskylän yliopiston filosofian laitoksella oli 1970-luvun lopulla vireä ilmapiiri ja tuon ajan hengestä hahmottui myös Skinnarin elämäntyö, kasvatuksen filosofia ja siinä muun muassa eettisen kasvatuksen filosofiset ongelmat.
Hänellä oli selkeä tutkijan kutsumus ja yliopistomaailma oli hänelle luonteva ympäristö, vaikka hänen humanismia ja ihmisyyttä korostava ajattelunsa oli ristiriidassa hallitsevan, pelkkää ulkokohtaista mittaamista korostavan empiristisen kasvatustieteen kanssa.
Akateeminen ura jatkui kasvatustieteen alalla Oulun ja sitten pitkään Turun yliopistossa. Tohtoriksi hän väitteli steinerkasvatukseen liittyvällä väitöskirjalla 1988.
Joensuun yliopistoon, sittemmin Itä-Suomen yliopistoon kuuluneessa Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa hän toimi kasvatustieteen professorina 2009–2011, kunnes Parkinsonin tauti päätti työuran ennenaikaisesti.
Skinnari oli suosittu luennoitsija ja rohkea, ennakkoluuloton, oman kokemismaailman ääriä koetteleva ja itsensä likoon laittava kirjoittaja. Tutkijana hän korosti aina myös yleistajuisen kirjoittamisen merkitystä, otti rohkeasti kantaa ajan kasvatuskysymyksiin ja puolusti myös suomen kielen käyttämistä edelleen tieteen kielenä.
1980-luvulla hän toimi Jyväskylässä ilmestyneen kasvatusalan keskustelulehti Alkumatkan toisena päätoimittajana.
Hänen tunnetuin teoksensa on 2004 ilmestynyt, laajan levikin saanut ja myös ruotsiksi käännetty Pedagoginen rakkaus. Sen nimessä ja koko kirjassa hän toi voimallisesti Martti Haavion ja Juho Hollon aiemmin käyttämän käsitteen uudelleen keskustelun keskiöön.
Tämä vaati uskallusta ja rohkeaa raivaajan tietoisuutta; ajan henki ei suosinut hänen filosofisen antropologiansa lähtökohtia. Skinnari näki, että ihmisyyteen kehittyminen pedagogisen rakkauden ilmapiirissä on tulevaisuuden eettinen suuntaus.
Kasvattaminen oli Skinnarille sitä, että ihmistä tuetaan aidon minuutensa, ihmisyyden, löytämisessä, ja kasvattaminen on aina olennaisesti myös itsekasvatusta.
Ihmisen kasvua ja henkisyyttä korostavia teemoja hän jatkoi teoksessaan Elämänkoulu (2008).
Simoa voi sanoa todella sydämeltään sivistyneeksi. Tutkijan kriittiseen asenteeseen yhdistyi voimakas, omakohtainen uskonnollinen vakaumus. Tämä yhdistelmä näkyi hänessä avoimuutena, vilpittömyytenä ja lempeänä huumorina. Hänen vakaumuksensa olivat niin selkiintyneitä, että hän ei tarvinnut mitään ulkokohtaista itsensä korostamista.
Myös pitkän sairauden oloissa hän suhtautui asioihin luottavaisesti ja odotti jo kauan sitä, mitä on edessä, kun arvoitukset ratkeavat ja nähdään kasvoista kasvoihin. Viimeiset vuodet hän vietti Savonlinnassa hoivakodissa.
Skinnaria kaipaamaan jäivät puoliso, lapset ja lastenlapset sekä muut läheiset. Simon aina myönteinen ja empaattinen asennoituminen jäi hänet tunteneille varmasti mieleen.
Eero Ojanen, Timo Jantunen
