Helsingin Sanomat uutisoi 22.5. lasten liikunnan loppumisesta huolestuttavan aikaisin. Yksi selittävä tekijä on aikainen erikoistuminen johonkin lajiin.
Kun olin ala-asteen kuudennella luokalla vuonna 2004, kotikunnassani ei voinut harrastaa juuri muuta kuin pesäpalloa. Rakastin liikuntatunteja ja niiden monipuolista lajivalikoimaa. Yhdessä äitini kanssa ideoimme harrasteryhmän, joka olisi avoin kaikille luokkakavereilleni (kylläkin vain tytöille), sillä puolet lapsista eivät saaneet osallistua kilpailulliseen urheilutoimintaan lestadiolaisuuden vuoksi.
Äitini toimi ryhmän vastaavana. Salivuoro oli edullinen, ja jokainen osallistuja maksoi muutaman euron maksun kauden alussa.
Tuohon aikaan kouluissa ei ollut älykoodeilla varustettuja ovia, joten rehtori myönsi äidilleni koulun avaimen. Koulun avaimella saimme käyttöömme kaikki koulun urheiluvälineet. Päätimme yhdessä jokaisella salivuorolla, mitä lajia pelaisimme. Viimeisellä kerralla pelasimme lajeista parhainta, eli kaupunkisotaa.
Näkisin, että pelillisiä matalan kynnyksen harrastusryhmiä tulisi tarjota lapsille enemmän. Eri lajien tekniikoita harjoitellaan liikuntatunneilla, eikä jalkapallon, salibandyn tai koripallon tapaiset lajit vaadi erillistä tekniikkaharjoittelua onnistuakseen.
Jotta monipuolinen lajivalikoima toteutuisi, tulisi kuntien antaa urheiluvälineet ryhmien käyttöön. Saisimmeko jalkautettua idean laajemmin käyttöön?
Oikeastaan, minäkin haluan aikuisille oman ryhmän.
Meeri Haataja
kolmen lapsen äiti, filosofian maisteri, biologia, ympäristötekniikan diplomi-insinööri, Oulu