Metsä näyttää tänäkin syksynä tutulta. Mustikat ovat poikkeuksellisen suuria, puolukoissa on vielä vaaleaa ja kantarellit loistavat keltaisina sammalessa. Polut, suot ja vanhat männyt ovat samoilla paikoillaan kuin ennenkin.
Näissä metsissä liikumme vuodesta toiseen. Poimimme marjoja ja sieniä, metsästämme, kuljemme lasten ja koirien kanssa. Joskus syksyinen metsä antaa mukaamme myös teeren ruokapöytään. Kun lähdemme kotiin, metsään ei juuri jää jälkeä meistä.
Ajatus on tärkeä: metsä jää meidän jälkeemme myös muiden kuljettavaksi.
Nyt kantarellipaikan vierellä seisoo punainen merkkikeppi. Se osoittaa suunnitellun tuulivoimalan paikan. Pieni merkki, mutta sen takana on suuri muutos.
Tuulivoimala ei tarkoita vain tornia metsässä. Se vaatii teitä, perustuksia, sähköverkkoa, kaapelointeja ja tilaa raskaille kuljetuksille. Yhtenäinen metsäalue pirstoutuu ja maisema muuttuu.
Tuulivoimasta puhutaan perustellusti osana uusiutuvaa energiantuotantoa. Samalla pitäisi uskaltaa puhua myös siitä, mitä rakentaminen luonnolle merkitsee.
Metsä ei ole vain hehtaareja kartalla. Se on eläinten elinympäristö, marjamaasto, metsästysalue, maisema, hiljaisuus ja sukupolvien yhteinen paikka.
Yksittäinen hanke voi näyttää pieneltä. Kun hankkeita tarkastelee yhdessä, kuva muuttuu. Teitä, voimaloita ja sähkölinjoja syntyy alue toisensa jälkeen. Muutos tapahtuu vähitellen – ja ehkä juuri siksi sen mittakaavaa on vaikea hahmottaa ennen kuin maisema on jo muuttunut.
Vihreää siirtymää tarvitaan. Mutta tarvitseeko sen tarkoittaa sitä, että rakentamattomat metsä- ja erämaa-alueet muuttuvat teollisiksi energiantuotantoalueiksi?
Tarvitsemme energiaa. Tarvitsemme myös luontoa. Onko meillä todella varaa ajatella, että toisen täytyy väistyä toisen tieltä?
Marjut Blomberg
Kajaani