Uskonyhteisöt: An­ka­ras­ta us­kon­yh­tei­sös­tä nuorena eronnut ou­lu­lais­läh­töi­nen nainen muis­tut­taa hen­gel­li­sen vä­ki­val­lan olevan rikos

Kolumni: Kuka keksi laittaa kä­ve­ly­ka­dun pät­käl­le nop­pa­ki­viä? – Ou­lus­sa kyn­ne­tään epä­ta­sai­sia nop­pa­ki­vi­ka­tu­ja vielä pitkään

Luitko jo tämän: Hai­luo­toon suun­ni­tel­ta­vat sillat ja pen­ger­tie ovat to­teu­tu­mas­sa ilman min­kään­lais­ta va­lais­tus­ta

Kolumni

Mitä Venäjän toi­mis­ta pitäisi aja­tel­la?

On kulunut jo useampi kuukausi siitä, kun Venäjä valtasi Ukrainalle kuuluneen Krimin niemimaan.

On kulunut jo useampi kuukausi siitä, kun Venäjä valtasi Ukrainalle kuuluneen Krimin niemimaan. Valtaus rikkoi kansainvälisen oikeuden yleisiä periaatteita, Euroopan politiikkaa sääteleviä yhteisesti hyväksyttyjä asiakirjoja ja Venäjän solmimia kansainvälisiä sopimuksia.

Laajasta kansainvälisestä paheksunnasta huolimatta Venäjä ei ole peruuttanut Krimiä koskevia ratkaisuja, vaan on päinvastoin jatkanut Ukrainan nykyhallinnon horjuttamista, tällä kertaa Itä-Ukrainassa.

Kansainvälinen yhteisö on ollut ymmällään tapahtuneesta. Se ei ole löytänyt tehokkaita keinoja, joilla Venäjän politiikka saataisiin muuttumaan.

Eurooppa on kaikkea muuta kuin yksituumainen Venäjää vastaan suunnattavista toimenpiteistä. Siksi se on joutunut tyytymään ilmeisen tehottomiin ratkaisuihin, esimerkiksi yksittäisiin henkilöihin kohdistettuihin pakotteisiin. Sellaisilla toimenpiteillä ei Venäjän valitsemaa linjaa pystytä kuitenkaan muuttamaan.

Venäjä on historiansa viimeisten lähes 500 vuoden ajan pyrkinyt rakentamaan imperiumia. Se on laajentunut tuona aikana Moskovan ruhtinaskunnasta Itämereltä Tyynelle merelle ulottuvaksi imperiumiksi, joka alisti useimmat naapurikansat alaisuuteensa. Laajimmillaan sen valtapiiri oli heti toisen maailmansodan jälkeen, mutta viimeisten runsaan kahden vuosikymmenen aikana kehitys on kääntynyt kohti sen vaikutusvallan supistumista.

Venäjän johtajat ovat pitäneet itsestään selvänä, että sillä voi ja tulee olla hierarkkinen suhde naapureihinsa. Sillä on muita suurempana ja vahvempana perinteisesti oikeus määrittää naapureittensa tavoitteet ja ratkaisut. Ennen kylmän sodan päättymistä 1990-luvun alussa kovin harva pystyi tai uskalsi kyseenalaistaa tätä valtaa.

Entisten liittolaisten hakeutuminen Naton jäseniksi on siksi ollut Venäjälle erityisen vaikeasti hyväksyttävissä.

Kylmän sodan päättymisen on kuitenkin uskottu merkitsevän sitä, että yksittäisten valtioiden oikeus päättää omista ratkaisuistaan on aikaisempaa loukkaamattomampi.

Venäjä on hyväksynyt tuon oikeuden Puolan, Tshekin ja Unkarin kaltaisille maille, mutta ei enää entisille neuvostotasavalloille, koska katsoo niiden kuuluvan etupiiriinsä.

Ukrainan virhe oli se, että Viktor Janukovitshin hallinnon kaatumisen jälkeen se uskoi voivansa itse päättää ratkaisuistaan ja saada niille Venäjän hyväksynnän.

Venäjä näkee suurvalta-asemansa enemmän oikeuksien kuin velvollisuuksien kautta. Yllättävän monet läntiset poliitikot ja asiantuntijat tuntuvat hyväksyvän tämän ajattelutavan. Siksi väitetään, että osavastuu nykyisestä kriisistä kuuluu Ukrainalle, koska se ei ole halunnut riittävästi huomioida Venäjän oikeuksia. Ukrainalla ei tässä ajattelutavassa mitään oikeuksia olekaan.

Myös Suomessa on viime kuukausina esiintynyt odottamattoman paljon ”Toivotaan, toivotaan, toivotaan” –ajattelua. Kriisi raukeaa, kunhan ymmärrämme riittävästi Venäjää ja sen tarpeita.

Venäjä (ja 1900-luvulla Neuvostoliitto) on lähes aina osannut käyttää hyväkseen muiden maiden hyväuskoisuutta. Niin on käynyt myös Ukrainan kriisissä. Krimin miehitys on jo melkein unohtunut. Sen palauttamisesta ja Ukrainalle aiheutettujen vahinkojen korvaamisesta ei puhu kukaan.

Ukrainaa ollaan valmiita tukemaan taloudellisesti, mutta samalla kannetaan huolta siitä, että oma taloudellinen yhteistyö Venäjän kanssa jatkuisi entiseen tapaan.

On selvää, että yhteistyö Venäjän kanssa on tärkeää niin Euroopalle yleensä kuin Suomelle erityisesti. Tuo yhteistyö ei voi kuitenkaan jatkua millä ehdoilla tahansa.

Jokaisella kansakunnalla, niin Venäjällä kuin muillakin, on oikeus omaan identiteettiinsä ja sen puolustamiseen. Tuo oikeus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että muiden kansakuntien edut voidaan polkea maahan. Jos joku niin toimii, on muiden maiden velvollisuus puuttua asiaan ja edellyttää toimintatapojen muuttamista.

On kaikkien etu, että Venäjä on mukana kansainvälisessä yhteisössä täysivaltaisena toimijana. Se ei voi kuitenkaan toimia siinä vastoin voimassaolevia periaatteita ja sopimuksia. Siksi muilla mailla on oikeus ja velvollisuus antaa tukensa Venäjän yksipuolisten toimien kohteeksi joutuneille.

On tärkeää osoittaa, että sopimukset velvoittavat kaikkia. Yhtä lailla tärkeää on tehdä selväksi, että kansainvälinen yhteisö haluaa tehdä yhteistyötä Venäjän kanssa.

Presidentti Putin antoi viime tiistaina lausunnon, jossa hän tuomitsi Ukrainan hallituksen poliisitoimet maan itäosissa. Harvoin on saanut kuulla yhtä tekopyhää lausuntoa.

Venäjä tukee monin tavoin Itä-Ukrainan kapinallisia, jotka eivät lähteneet Ukrainan hallituksen julistamaan tulitaukoon. Se on varustanut kapinallisia nykyaikaisin asein eikä ole ryhtynyt toimiin niiden toiminnan hillitsemiseksi. Ukrainalta se sen sijaan yrittää kieltää oikeuden itsepuolustukseen.

Tässä tilanteessa on surullista, että tällä ”Toivotaan, toivotaan, toivotaan” –ajattelulla on niin vahva asema meillä Suomessa.

Mutta mitä sillä termillä oikein tarkoitetaan? Annetaan laulun sanojen itsensä puhua ja varoitetaan samalla, että maailman vääryyksiä ei poisteta pelkillä hurskailla toiveilla. Tarvitaan myös tekoja.

Toivotaan, toivotaan, toivotaan
Että joskus luomme toisenlaisen maan
Että antaisimme kaiken
Auttaisimme ystävää
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.

Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.