Valkeakosken Vendin tapaus toukokuulta 2024 järkytti Suomea syystä. Kyse oli vakavasta rikoksesta: nuoren tytön raiskauksesta ja murhasta. Tällaisissa tilanteissa oikeusjärjestelmän pitäisi toimia vahvimmin uhrin ja omaisten hyväksi.
Mutta korvausjärjestelmämme toimii toisin.
Jos esimerkiksi raiskauksen tai tapon yrityksen uhri jää henkiin, hänelle maksetaan usein merkittäviäkin korvauksia valtion varoista kivusta ja särystä, pysyvästä haitasta ja kärsimyksestä.
Summat voivat nousta kymmeniin tuhansiin euroihin. Tämä on perusteltua. Valtio perii maksamansa korvaukset sitten tekijältä.
Jos uhri kuitenkin kuolee ennen kuin ehtii esittää korvausvaatimuksensa, nämä oikeudet raukeavat kokonaan (vahingonkorvauslaki 7 luku 3 §).
Uhrin kokemaa kipua ja kärsimystä ei tällöin korvata lainkaan. Omaiset eivät voi vaatia niitä hänen puolestaan eikä valtio maksa mitään korvauksia myöskään omaisille heidän kärsimyksistään henkirikoksen johdosta.
Omaiset voivat saada korvauksia valtion varoista usein käytännössä vain hautauskuluista, mutta heidän oma henkinen kärsimyskorvauksensa jää yksin tuomitun maksukyvyn varaan.
Käytännössä siis: mitä vakavampi rikos, sitä todennäköisemmin keskeinen korvausvastuu jää kokonaan toteutumatta.
Tilanne on nurinkurinen. Vähemmän vakavissa rikoksissa korvauksia maksetaan varsin laajasti valtion varoista, mutta kaikkein vakavimmissa kuolemaan johtaneissa henkirikoksissa tilanne on, että valtio välttää korvausvastuunsa olennaisilta osin.
Olisi perusteltua, että omaisten kärsimys korvattaisiin nykyistä laajemmin valtion varoista silloin, kun rikos johtaa kuolemaan.
Markus Pöhö
asianajaja, Oulu