Luin vastikään miehestä, jonka isä oli halvauksen saatuaan sairaalahoidossa. Isä ei siis kyennyt hoitamaan pankkiasioitaan. Edunvalvontadokumentti oli olemassa, mutta Digi- ja väestötietovirasto (maistraatti) ei hyväksynyt sitä. Poika haki isänsä pankkitilin käyttöoikeutta, mutta sen saaminen kesti niin kauan, että isän laskut menivät ulosottoon.
Ikää karttuu, ja poikani asuu Tukholmassa, kun taas minä asun yksin Oulussa. Tein edunvalvontavaltakirjan, jonka laatimiseen sain asiantuntijan neuvoja, ja jossa kaikki henkilötiedot – minun, edunvalvojan, todistajien – oli asianmukaisesti täytetty, dokumentti oli päivätty ja signeerattu.
Tahdoin varmistaa, että valtakirja oli oikein laadittu. Kun poikani tuli käymään Oulussa, olin etukäteen tilannut ajan maistraatista. Nettivarauksen yhteydessä ilmoitin mistä oli kyse; edunvalvonnasta.
Virkailija otti meidät vastaan sovitulla ajalla. Virkailija pahoitteli ja selitti, ettei maistraatissa juuri nyt ollut yhtään henkilöä, joka olisi perehtynyt edunvalvontaan. Mutta hän otti kirjoittamani dokumentin sekä maistraatista saamani ohjepaperin, ja siirtyi toiseen huoneeseen kysyäkseen neuvoa. Se vei noin kymmenen minuuttia ja palatessaan hän totesi, että dokumenttia ei voitu hyväksyä.
Kun kysyin miksi, hän sanoi, että hän, yhdessä toisen virkailijan kanssa, oli tutkinut antamaani maistraatin ohjepaperia edunvalvontaan ja todennut, että käyttämäni terminologia oli väärä.
Hän kehotti minua kääntymään pankin puoleen. Siinä me olimme, poikani ja minä. Meillä oli passit mukana. Olin ilmoittanut tahtoni selvästi.