Minun isäni palasi kotiin vuosia kestäneeltä raskaalta sotarintamalta. Hän oli ollut puolustamassa isänmaataan.
Tuliko takaisin sama isä, joka joutui jättämään vaimonsa ja pienen poikansa tietäen, että nämäkin voisivat joutua kokemaan sodan julmuuksia.
Isä siirtyi kranaattien valtakuntaan.
Isä oli jälleen kotona. Hänellä oli mukanaan kranaatin sirpale, jonka lääkäri oli poistanut hänen selästään.
Lääkäri oli todennut, jos olisi heikompi mies ollut kohteena, olisi sirpale mennyt hautaan mukaan.
Isälle se jätti arven selkään, hartioista lähes vyötäröön.
Isän sota ei loppunut kotiin tuloon. Pieni poika heräsi usein yöllä siihen, kun äitini herätteli sängyn laidalla istuvaa hikistä miestään kuiskaten: ”Ahti herää, nyt ei enää olla rintamalla.”
Pieni poika oli usein kuullut isänsä sanat tuskaisella äänellä: ”Milloin tämä saatanan sota minun osaltani loppuu?”
Se oli jälkisotaa sen lisäksi, mitä äitini kanssa olimme kokeneet Oulun pommituksissa.
Isä hakeutui lääkäriin saadakseen lausunnon sotainvalidiksi. Lausunnossa luki: ”Ei näyttöä sotainvalidiksi.”
Isä oli kysynyt, miksi tuollaista kirjoitit, vaikka et ottanut paitaa päältä, ja sinulla oli näyttö sotilaspassista, jossa oli paikka ja aika haavoittumisesta.
Lääkäri oli vastannut: ”Mitäpä lähitte sinne.”
Isää suututti tuo lääkärin asenne, ja hän aikoi jättää koko homman sikseen.
Äitini ei antanut periksi, vaan lähes pakotti isän hakeutumaan Tilkan sotavammasairaalaan Helsinkiin.
Isä suostui, ja Tilkan tutkimusten perusteella isäni oli 55 % sotainvalidi.
Isäni sota loppui vuonna 1996 Oulun sotavammasairaalassa 84 vuoden ikäisenä.