Kolumni

Milloin pilkkaamisesta tuli hyväksyttyä?

Pilkkaaja pitää itseään parempana kuin ivansa kohdetta, nauttii toisen häpäisemisestä ja nolaamisesta eikä varmasti osaa asettua toisen asemaan.

Joillekin erilaiset ihmiset ovat vääränlaisia ihmisiä. Pilkkaaja pitää itseään parempana kuin ivansa kohdetta, nauttii toisen häpäisemisestä ja nolaamisesta eikä varmasti osaa asettua toisen asemaan.

Vihapuheen lisäksi myös ilkeä puhe, suoranainen pilkkaaminen, on lisääntynyt viime aikoina merkittävästi.

Varsinkin internetin some-sotureille tuntuu olevan oikein kunnia-asia keksiä mahdollisimman loukkaavia herjoja ja sillä tavoin saada arvostusta ja kannustusta samoin ajattelevilta.

Ei pilkkaaminen ole hienoa ja kekseliästä. Se on noloa ja alhaista. Jostain syystä monet pilkkaajat eivät kuitenkaan osaa edes hävetä inhottavia puheitaan vaan nauravat ylimielisinä, jos joku rohkea uskaltaa puuttua heidän ilkeilyihinsä.

Esikuvilla on suuri merkitys lasten ja nuorten elämässä. Omat vanhemmat ovat ensimmäisiä ja tärkeimpiä ihailun ja matkimisen kohteita, myöhemmin painoarvoa saavat paljon myös urheilu- ja musiikkitähdet, suositut bloggaajat ja vloggaajat, tubettajat ja muut julkkikset.

Moni heistä tiedostaa asemansa ja roolinsa tärkeänä esikuvana ja roolimallina, mutta jotkut pyrkivät huomionkipeydessään vain olemaan mahdollisimman räävittömiä ja ajattelevat voivansa sanoa ihan mitä tahansa ihan kenestä tahansa.

Sananvapaus onkin arvokas asia, mutta sen varjolla hölmöily on vain häpeällistä ja lapsellista.

Jos ei osaa ilmaista sanottavaansa asiallisesti ja toisia kunnioittaen, on parempi pitää mölyt mahassaan tai ainakin miettiä kaksi kertaa ennen kuin avaa sanaisen arkkunsa.

Jokaisella on luonnollisesti oikeus ajatella niin kuin haluaa, mutta aina ei kannattaisi sanoa ääneen, mitä sylki suuhun tuo.

Julkkismiehistä koostuvassa Sisäpiiri 2.0 -ryhmässä on lehtitietojen mukaan pilkattu kehitysvammaisia, ulkomaalaisia sekä seksuaalivähemmistöjä.

Jotkut ryhmän jäsenet ovat kuitanneet omat törkypuheensa huumorina, toiset ovat kiistäneet oman osuutensa ja panneet lakimiehensä ottamaan yhteyttä niihin, jotka ovat heistä kirjoitelleet.

Jos julkkis antaa ymmärtää, että ihmisiä voi surutta pilkata, jos se on vain huumoria, antaa se jokseenkin vastenmielisen toimintamallin häntä seuraaville ja ihaileville ihmisille.

Vaikka kaikesta pitääkin mielestäni pystyä tekemään huumoria, olisi monen syytä jättää tehtävä ammattilaisille tai ainakin muistaa, että toisten pilkkaaminen on eri asia kuin huumori. Pilkka satuttaa, huumori naurattaa.

Voisi helposti kuvitella, että pilkkaajalla on vain huono itsetunto ja ongelmia, joista hän haluaa viedä huomion toisaalle nälvimällä muita.

Useimmiten pilkkaajat ovat kuitenkin hyväosaisia, joilla asiat ainakin ulkoisilta puitteiltaan ovat hyvin. Jos he tietäisivät, miltä pilkatusta tuntuu, he eivät pilkkaisi.

Mutta eivät he useimmiten tiedä. He ovat pinnallisia, empatiakyvyttömiä, huonosti kasvatettuja ja huonosti käyttäytyviä ylimielisiä häiriköitä, jotka pitävät itseään muita parempina ja pilkkaamiaan ihmisiä itseään huonompina.

Toisten ihmisten pilkkaamisesta huumorin tai muun ontuvan selityksen turvin on hiljalleen tulossa salonkikelpoista ja tavallista, eivätkä monet enää kiinnitä siihen mitään huomiota. Hyvien tapojen soisi pysyvän muodissa aina, mutta nyt selkärangattomuudesta ja huonosta käytöksestä on tullut joillekin uusi hyve.

Kovaäänisimmät ja ilkeimmät ihmiset eivät saa ottaa valtaa määritellä, mikä on hyväksyttyä.

Jos pilkkaaja ei itse tajua toimivansa huonosti ja tökerösti, loukkaavansa ja satuttavansa sanomisillaan, on muiden se hänelle kerrottava. Fiksu pyytää anteeksi ja parantaa tapansa, kovapäisimmät eivät myönnä mitään vaan selittelevät asian tavalla tai toisella itselleen edulliseksi.

Tuntuu uskomattomalta, että yhä edelleen on ihmisiä, joille tulee yllätyksenä, että olemme kaikki erilaisia. Se miltä minä näytän, mitä ajattelen ja millainen olen, ei ole mikään standardi.

Minä en ole ainoa oikeanlainen ja mielipiteineni ainoa oikeassa oleva. Erilaisuuden pilkkaaminen vain erilaisuuden vuoksi on ehkä typerintä, mihin ihminen pystyy.

Maailman kultaisimmat ja herttaisimmat ihmiset, jotka eivät varmasti halua kenellekään mitään pahaa, saattavat joutua kuulemaan pilkkaa ulkonäöstään, puhetavastaan tai vaikkapa kirjoitusvirheistään.

Se ei ole oikein, ja kaikkien pitäisi se tietää ja ymmärtää. Useimmiten pilkka satuttaa eniten juuri sitä, joka sen vähiten ansaitsee.

Kun lapsena ajattelemattomuuttani sanoin vanhempieni kuullen jostain toisesta lapsesta pahaa, sain ohjeen miettiä, mitä hyvää hänessä on, ja jos en vielä sittenkään keksisi hänestä mitään hyvää sanottavaa, olisi minun parempi olla hiljaa.

En edelleenkään koe ohjetta kritiikin tai arvostelun vaientamiseksi, se on eri asia kuin pilkkaaminen.

Jokaisella meistä on mahdollisuus harkita mitä ja miten sanomme. Sitä kykyä kannattaa käyttää.

Jyri Paretskoi on kirjailija Iisalmesta.