Kolumni

Miksi talvisotaa pitää yhä muistella? – Rauhan aatteesta on aina syytä olla huolissaan

Takavuosikymmeninä puhuttiin, että Suomessa on itä–länsi -suuntaisia teitä vähän ja nekin huonokuntoisia siksi, ettei Neuvostoliitto pääsisi marssimaan Suomen halki niin helpolla.

-
Kuva: Jarmo Kontiainen

Takavuosikymmeninä puhuttiin, että Suomessa on itä–länsi -suuntaisia teitä vähän ja nekin huonokuntoisia siksi, ettei Neuvostoliitto pääsisi marssimaan Suomen halki niin helpolla.

Kemijärventien korjaaminen Sallassa 1970-luvun alussa sai tosin kansan puhumaan jo varmana tietona, että tie vahvistetaan panssarivaunun kestäväksi Moskovan komennosta. Todellinen tarve tien leventämiseen ja siltarumpujen uusimiseen taisi kuitenkin tulla metsäteollisuudesta. Sellukattiloita kun piti ruokkia entistä isommilla kuitupuuta kuljettavilla rekoilla.

Legenda nousi esiin jopa ulkoministeriön tilaamassa Nato-arviossa vuonna 2016: ”Pohjoista kohti siirryttäessä noudatettiin myös tietoista politiikkaa, ettei Suomen Lappiin rakennettu itä–länsi -suuntaisia teitä.” Lännen Median, jonka osakas Kalevakin on, jutussa sitten selviteltiin, että legendaksi asian voi yhä luokitella.

Teiden rooli maamme turvallisuudessa nousi jälleen esiin, kun Vasemmistoliitto piti puoluekokoustaan viikonloppuna Kuopiossa. Kuten puoluekokouksissa aina, sielläkin kahlattiin läpi hirmuinen tukku aloitteita.

Raahen demokraattinen yhdistys ry oli aloitteessaan huolissaan rauhan aatteen tilasta ja Suomen teistä: "Emme siedä sitä komentoa, jolla sotavalmisteluihin liittyen maamme tieverkostoa ja muuta infrastruktuuria suunnassa länsi - itä on kaiken aikaan kohennettava samoin kuin satamien valmiuksia raskaan kaluston maihinnousuun. Median levittämät, jopa valeuutisiin tai varsin yksipuoliseen lähdepohjaan nojaavat uutiset, miten Venäjä on valloittamassa Suomea, ovat sellaisia, joita emme hyväksy enempää kuin ylitsemme vyörytettävää varustelu- ja sotaharjoituspolitiikkaa. Ne eivät ole maamme eikä kansojen etu."

Oi aikoja, oi murheita.

Parin viikon päästä tulee kahdeksankymmentä vuotta talvisodan syttymisestä. Talvisodassa Neuvostoliitto pyrki muun muassa katkaisemaan Suomen keskeltä kahtia etenemällä nopeasti Suomussalmelta Ouluun. Suomi-neidon kapealla vyötäröllä kun kulki sopivan suuntainen tie. Jopa torvisoittokunta ja banderollit voittoparaatiin Oulussa olivat mukana.

Onneksi Raatteentie oli kapea, eikä sitä oltu kunnostettu kummastakaan suunnasta tapahtuvaa hyökkäystä ajatellen. Suomi sai hyökkääjän pysäytettyä.

Kymmenen vuotta sitten seisoin Suomussalmella Raatteen tien päässä. Lunta oli muutama sentti, kuten talvisodan syttyessä. Maisema oli yhtä mustavalkoinen kuin niissä Kansa Taisteli -lehtien kuvissa, joita ahmin poikasena. Lehdet olivat sodan käyneen pappani.

Pappa ei paljon sodasta puhunut, mutta käsikranaatin sirpaleita sain joskus tunnustella papan selkänahan lävitse.

Alkutalven päivä autenttisessa taisteluympäristössä muutti minua jollakin tavalla. Vaikuttavinta oli Raatteenportin vieressä oleva Talvisodan Monumentti. Lähes kolmen hehtaarin alueelle on kerätty noin 20 000 kivenjärkälettä kertomaan taisteluiden uhreista.

Kivipellon keskellä tajusin, että Raatteentien juoksuhautojen kunnossapitoa ei pidä lopettaa viimeisen veteraanin viimeiseen iltahuutoon. Vain muistelemalla voimme tajuta sodan mielettömyyden ja tuhovoiman.

Vaikka alussa mainittu aloite on lähinnä koomista horinaa, Raahen demokraattinen yhdistys ry on siinä mielessä oikeassa, että rauhan aattesta on aina syytä olla huolissaan. Sotia kun käydään edelleen siellä sun täällä.