Haastattelin ystävänpäivän kynnyksellä 9-vuotiasta Anton Häkkistä (Forum24, 13.2. sivu 23).
Sitä oululaista poikaa, joka viime vuonna nousi julkisuuteen Veteraanin iltahuuto -tulkinnallaan.
Anton pääsi jopa idolinsa Jorma Hynnisen rinnalle esittämään lempikappaleensa Temppeliaukion Kirkkoon juhlakonserttiin.
Nuoren pojan mietteitä kuunnellessani liikutuin pojan vilpittömyydestä:
Hänen suurin haaveensa on tavata elämänsä aikana mahdollisimman paljon sotaveteraaneja ja ikäihmisiä.
Hän haluaa laulullaan ilahduttaa ikäihmisiä, jotka pojan mukaan ”loikoilevat yksin palvelukodin huoneissa”.
Anton haluaa rupatella, olla ystävä.
Ystävänpäivän keikalla palvelukeskuksessa häntä säestää myös ystävä, sokea kosketinsoittaja Olli Mikkonen.
Ystävyydellä on monet kasvot.
Olisi upeaa suhtautua ystävyyteen Antonin tavoin, kuinka ystävyys ei katso ikäeroa tai muita seikkoja.
Kuinka kaikki ihmiset voisivat olla mahdollisuus uudeksi ystäväksi – sinua tukevaksi ja vierellä kulkevaksi.
Harva kohtaaminen johtaa todellisuudessa ystävyyteen. Kavereita on monia, ystäviä harvassa.
Elämä vie ja osa ystävistäkin unohtuu.
Selailin puhelinluetteloani ja laskeskelin useita himmentyneitä ystävyyssuhteitani.
Ala-asteelta, lukiosta, korkeakouluista, harrastuksista...
Silloin ”mätsäsi” hyvin, oltiin paitoja ja peppuja.
Sitten elämä kuljetti ja yhteys väheni.
Luonnollista, mutta haikeaakin muistella hyviä tyyppejä ja koettuja hetkiä.
Mikä ystävyys kestää vuosien patinan?
Sellainen, jota halutaan hoitaa molemminpuolisesti.
Sellainen, jossa ollaan tasa-arvoisia. Kuunnellaan, kysellään ja kerrotaan.
Ystävyys on voimavara, mutta se ei ole ilmaista.
Se vaatii huomiota ja aikaa.
Tosiystävä ymmärtää kiireet, eikä pahastu pitkästäkään hiljaisuudesta. Mutta hän on siellä, kun ikävöit hervottomia naurukohtauksia ja kyyneliesi pyyhkijää.