Kolumni

Mikä Saksaa tällä kertaa vaivaa?

Onko Saksa menettämässä otettaan sekä sisäisesti että Euroopan uniossa, Kari Sallamaa kysyy.

-

Yleisradio esitti hiljattain toimittaja Minna Pyen reportaasin ”Kamppailu Saksasta”, jossa hän vieraili sekä Länsi- että Itä-Saksassa, yhtäältä vapaamielisessä Stuttgartissa ja rakennemuutoksen kourissa kipuilevissa Saksin ja Thüringenin kaupungeissa. Ohjelma panee kysymään: onko Saksa menettämässä otettaan sekä sisäisesti että Euroopan unionissa?

Talousmahtina maahan luotetaan, työttömyys on olematonta, ja liittokansleri Angela Merkeliä on pidetty Unionin vakauden ankkurina. Eurooppa on murroksessa: Itä-Eurooppa ja Italia eivät piittaa Brysselin päätöksistä, oikeistopopulismi kasvatti kannatustaan eurovaaleissa.

Nyt kaksi puoluejohtajaa on lähdössä jättäen Saksan tulevaisuuden auki. Merkittävämpi on Merkelin lähtö, mutta edessä saattaa olla hallituskriisikin SPD:n puheenjohtajan Andrea Nahlesin lyötyä hanskat tiskiin puolueen rökäletappion jälkeen eurovaaleissa. Demarit ovat muutenkin olleet haluttomia suuren koalition pienempänä puoliskona.

Minna Pyen ohjelman kiinnostavin osa liittyi itäiseen Saksaan. Dresdenissä oltiin Pegida-liikkeen mielenosoituksessa. Haastatellut puhuivat, kuinka Saksa on maahanmuuttaja-aallossa menettämässä identiteettinsä, aidon saksalaisuuden.

Pegida ja maahanmuuttovastainen puolue AfD (Vaihtoehto Saksalle) ovat muodollisesti erillisiä, mutta lankeavat käytännössä yhteen. Ero on julkisuuskuvassa. Puolue on pystynyt hankkimaan vakavasti otettavan poliittisen liikkeen leiman, mutta Pegida vaikuttaa luuserien metelöinniltä. Mukana on keski-ikäisiä työttömiä, eläkeläisiä ja näköalattomia nuoria.

AfD:n ja Pegidan tunnuksissa on huolestuttavia historian kaikuja. Islamisaatiota pelätään, antisemitismi ja uusnatsismi on nousussa. Pegida on lyhenne sanoista ”Isänmaalliset eurooppalaiset länsimaiden islamisaatiota vastaan”.

Ensimmäisen maailmansodan tappion jälkeen kulttuurifilosofi Oswald Spengler julkaisi teoksen Länsimaiden perikato. Hän pelkäsi Saksan jäävän idän ja lännen nousevien mahtien väliin. Pegidan mielenosoituksissa huudellaan iskulauseita: ”Me olemme kansa” ja ”Haluamme kotimaamme takaisin”. Versaillesin niin sanotun häpeärauhan jälkeen Saksassa huudeltiin: ”Haluamme vanhan keisarimme Wilhelmin takaisin”.

AfD:n ja Pegidan vahvat tukialueet ovat entisessä DDR:ssa. Kuvausryhmä otti Chemnitzin keskustassa linssiinsä Marxin suunnattoman veistospään toimittajan raportoimatta, että kaupungin nimi ennen oli Karl-Marx-Stadt.

Itäiset osavaltiot ovat jällenyhdistymisen jälkeen kokeneet melkoisen matokuurin. Länsisaksalainen talous- ja hallintojärjestelmä tuotiin ilman kompromisseja itään, teollisuus yksityistettiin ja tehtaita lakkautettiin. Yliopistoissa professoreita erotettiin, jolleivat he läpäisseet nöyryyttävää puhdistusmenettelyä.

Tämä on Saksassa perinne: 1930-luvulla natsit erottivat juutalaiset professorit heti noustuaan valtaan. Sodan jälkeen virkamiesten piti käydä läpi denatsifikaatiokuulustelu.

Tosin se ei ollut perinpohjaista: miehitysvalloilla molemmin puolin oli tarve sitoa Saksa itseensä hankkimalla kansan suostumuksen.

Idässä esiintyy derkkuostalgiaa aikaan, jolloin kaikilla oli työpaikka, ilmainen koulutus ja terveydenhoito. Vaikka DDR:n loppu perustui vapausliikehdintään, viimeisinä aikoina oli syntynyt myös aito halu demokratisoida valtio alhaalta päin säilyttäen sen.

Saksalaisilla on aina taipumus panikoida, milloin keisarin saappaisiin, Hitlerin viiksien alle tai talousihmeen helmoihin. Nyt vastustetaan islamia, vaikka maassa on ollut satojatuhansia turkkilaisia vierastyöläisiä jo 1950-luvulta lähtien.

Maan merkittävin filosofi Martin Heidegger ryhtyi natsien hanslankariksi, ei naiiviuttaan vaan saksalaisen syvällisyyden takia odottaessaan Hitlerista tulevaisuuden lunastajaa. Käsitteet kansa, veri ja kotikontu, velvollisuus, kohtalo leimasivat hänen puheitaan.

Rahvaanomaiset natsit veivät kadulle sen, mitä hienostunut filosofi kehitteli luentosaleissa. Vuonna 1935 hän luennoi: ”Mikäli Eurooppaa koskevan suuren ratkaisun ei haluta tuhoavan kaikkea, tämä ratkaisu on tehtävä keskustasta historiallisesti paljastuvien uusien henkisten energioiden ehdoilla”.

Kun nykyään juhla- puheissa julistetaan Euroopan tehtävää ja Unionin merkitystä suurvaltojen välissä, voi kysyä mikä olisi se uusi kiintopiste, josta Heidegger puhui. Talouskasvu tai euron vakaus se ei voi olla.

Euroopan kohtalo on jälleen Saksan käsissä, etenkin nyt kun riemuiten vastaanotetun Emmanuel Macronin tähti alkaa hiipua Ranskan sisäisten vaikeuksien takia. On luotettava siihen, että saksalaisten pitkä menneisyyden hallintakokemus kaikesta huolimatta riittää häätämään mustanpunaiset pilvet Euroopan yltä.

Kari Sallamaa on Oulun yliopiston kirjallisuuden dosentti.