Olisipa minulla aikakone. Tekisin ostosmatkan 90-luvulle. Ostaisin väriä arkeen.
Aivan yksinkertaisia tavaroita kuten lakanoita. Paksua, kestävää puuvillaa. Punaista, vihreää, oranssia!
Ostaisin vaatteita. Collegepuseroita, joiden helma yltäisi lantiolle saakka, mutta hihat loppuisivat ranteen kohdalle. T-paitoja, joiden kaula-aukko olisi ryntäiden ylä- eikä alapuolella.
Laadukkaita, lämpimiä asuja, joiden tarkoitus olisi pysyä kuosissa lukemattomien pesukertojen jälkeen. Kuin silloin ennen.
Tämä on kuvitelmaa, joten totta kai minulla olisi kottikärryllinen rahaa mukana ja varaa rakennuttaa talo.
Tiilitalo, jota ei tarvitse maalata. Talo, jossa keittiö on keittiö, eikä mikään yhdelle ahtaan olohuonekkeen seinälle asennettu kodinkoneitten rivi.
Ostaisin kodinkoneita jotka kestävät, joihin myytäisiin varaosia, jotka pienkonekorjaaja kävisi huoltamassa.
Sisustus olisi jotain muuta kuin mustaa ja valkoista ja harmaan eri sävyjä. 70-luku oli hupaisa kaikessa kuosien runsaudessaan, mutta samoin tulevina vuosina tullaan nauramaan päätä pudistellen nykyiselle ”skandinaavisen yksinkertaiselle sisustukselle”, joka on suomeksi sanottuna kaikki aistit lamauttavaa värittömyyttä, kaikesta mielikuvituksesta riisuttua tylsyyttä, kuin ympärivuotinen marraskuu.
Tällaiset ajatukset nousivat mieleeni, kun tuli aika ostaa uusia lakanoita. Luulin sen olevan helppoa, senkun ladon ostoskärryyn ja kassan kautta, kiitos.
Marketin hyllyt notkuivat mustaa, harmaata, valkoista ja sairaalan kulahtanutta sinistä. Ai että! Kangas oli niin ohutta että läpi pystyi lukemaan hyllyn reunassa olevan hintalapun.
Haluan väriä arkeen ja kestävää laatua! Ei löydy. Ei valmiina eikä kankaana.
Aika mennyt ei koskaan palaa. Aika kultaa muistot ja toki nykyaika on tuonut tullessaan paljon hyviä ja järkeviä asioita, esimerkiksi energiaa merkittävästi säästäviä teknologisia ratkaisuja.
Mutta kysynpä vaan: mihin ovat värit kadonneet?