Ehkä otin, ehkä en.
Valkoiset kirjaimet seisovat ytimekkäästi mustan paidan rintamuksessa.
Me, suomalaiset, tunnemme tämän paidan kantajan. Paitaan kirjailtu sanonta on vain yksi hänen kuuluisista letkautuksistaan, jotka kiertävät kansanperintönä jo sukupolvelta toiselle.
Yleensä pohjaväri on keltainen, se on lööpin väri. Niissä on juotu ja sekoiltu, rakastettu ja erottu, vangittu ja vapautettu, naurettu ja itketty.
Naurun ja itkun pitkä välimatka on käsittämättömän lyhyt. Yksi nauraa näille lööpeille, toinen itkee.
Eli saisiko olla lisää alkoholia? Kenties jotain sekoilua? Haluaisitteko vielä lisää keltaista väriä tähän juttuun?
Ei kiitos.
Palataan mieluummin 1980-luvulle. Sinne, mistä kaikki todella alkoi.
On nimittäin syytä muistaa, mikä tämän kaiken takana on. Sieltä löytyy mäkihypyn suurin legenda. Urheilunero, joka pääsi Björn Dählien ohella ainoana pohjoismaisten hiihtolajien edustajana arvostetun ranskalaisen L´Equipe-urheilulehden viime vuosisadan sadan parhaan urheilijan listalle.
Puhutaanko siis mäkihypystä?
Tänä iltana keikalla: Matti Nykänen. Lokakuinen lauantai-ilta on musta kuin salmiakkitehtaan seinä.
Kenties juuri siksi kansa on pakkautunut mölisemään sisälle ravintolaan.
Jääliläisen ravintolan takahuone on keittiö. Uunit hohkaavat lämpöä ja kokit pyyhkivät hikeä kiireensä keskellä.
Matti Nykänen, 46, nostaa punaisen urheilukassinsa pöydän päälle.
"Tästä on olympialaiset aika kaukana", hän hymähtää ja vilkuilee ympärilleen.
Totta, Calgaryn olympialaiset ovat yli 21 vuoden ja reilun 7 000 kilometrin päässä.
Calgaryssa vuonna 1988 Nykänen sementoi paikkansa maailman kaikkien aikojen hyppääjänä. Vastaavaa ylivoimaa ei ole sen jälkeen nähty.
Nykänen tuli, näki ja voitti kaikki kolme kultamitalia.
Neljä vuotta aikaisemmin Sarajevon kisoissa Nykänen sai suurmäessä kultaa ja normaalimäessä hopeaa. Jos joukkuemäki olisi tuolloin kuulunut kisojen ohjelmaan, Nykänen olisi nyt todennäköisesti viisinkertainen olympiavoittaja.
Ehkä neljäkin kultaa kelpaa.
"Kyllä täytyy sanoa, että saavutusten arvo on noussut tosi paljon. Ei noita mitaleja ja tuloksia osannut uran aikana kunnioittaa. Nykyisin ne merkitsevät todella paljon elämässäni", Nykänen painottaa.
Nykänen saavutti urallaan kaikkea muutakin, mutta olympiarenkaiden kanssa hän on naimisissa.
"Ensinnäkin olympialaiset on kaikista jännittävimmät, eikä niitä järjestetä joka vuosi, kuten noita hemmetin MM-kisoja. Lisäksi mäkihypyssä ei ole 15 eri lajia, missä yrittää voittoa. Ei ole selkää, rintaa, satasta ja 500 metriä."
On vain kaksi hyppyä per kilpailu.
"Molemmissa pitää onnistua ja mieluiten sataprosenttisesti."
12 kilometriä Calgaryn keskustasta länteen sijaitsee Canada Olympic Park. Keskus valmistui marraskuussa 1986, rapiat vuosi ennen 15. talviolympialaisia.
Kisojen alkuperäisellä ohjelmalla saattoi paiskata vesilintua, sillä äkilliset lämpötilan vaihtelut ja vuorilta puhaltanut Chinook-tuuli rukkasivat aikataulua 20 kertaa.
Mäkihypyssä oli vain yksi suosikki, sillä 177-senttinen ja 57-kiloinen liikuntapaikkojen hoitaja Jyväskylästä oli ollut maailmancupissa häkellyttävän ylivoimainen. Keski-Euroopan mäkiviikolla hänelle olisi pitänyt järjestää omat kisat, sillä eroa kakkoseksi yltäneeseen Jens Weissflogiin tuli 99,0 pistettä.
Normaalimäen kriittinen piste löytyi Calgaryssä 89 metrin kohdalta. Vastustajien sydämet jättivät muutaman lyönnin välistä, kun ennakkosuosikki putosi kahdella ensimmäisellä harjoitushypyllään kuin kivi noin 60 metrin kohdalle alas.
"Siihen 50-60 metriin kun tipahdin, alkoi mattipoika miettimään, missä mennään. Muut ponnistivat 85 metriä."
Nykänen kuitenkin tiesi olevansa huippukunnossa. Kylmäpäinen ratkaisu harjoituksissa näytti suunnan mäkikisoille.
"Laskin pari lavaa alempaa ja meni sata metriä. Silloin tajusin, mitä tässä mäessä pitää tehdä. Profiili oli erilainen, enkä ollut kilpaillut esikisoissa. Kyllähän minulle naurettiin, kun laskin lavaa, mutta sen jälkeen hypyt olivat suvereenisia - niin kuin sanotaan."
Herra numero 47 ponnisti sunnuntain kilpailussa kaksi kertaa yli kriittisen pisteen. Hopeamies Pavel Ploc hävisi 17,0 pistettä.
Moneen kertaa siirretty suurmäen kilpailu vedettiin läpi samoilla nuoteilla. Matti Nykänen, Suomi, Finland: mäkiennätys haltuun ja hopeamitalisti Erik Johnsen katseli 16,1 pisteen päässä.
Seuraavana päivänä kaulaan ripustettiin vielä joukkuemäen kultamitali. Ei ollut enää uutinen, että Nykänen saalisti kisan parhaat yhteispisteet.
Helmikuun 25. päivän kansikuvapoika The Olympic Sun -lehdessä oli suomalainen mäkihyppääjä. Kuvaan oli liitetty iskevä otsikko:
Gold, Gold, Gold.
Mäkihyppy on herkkä laji ja Nykänen tietää, että kolme kultaa olisi voinut vaihtua kahdeksi.
"Isonmäen kilpailun aikana ilman lämpötila kohosi 20 astetta. Kun tulin viimeisenä alas, latu oli jonkin verran pehmentynyt ja vauhdit olivat heikommat kuin ensimmäisellä kierroksella. Hyppyrikaarteen jälkeen lumi otti sukseen kovasti kiinni."
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
"Ilmassa tiesin, että ei epäselvyyksiä."
Nykäsen ylivoima on luonut harhan: jälkikäteen kaikki vaikuttaa helpolta.
Mäkimiehen lähtökohta supervuoteen ei kuitenkaan ollut helppo. Nykäsen vasen polvi oli tähystetty kesällä ja hän sai harjoitella kuin sekopää ennen kauden alkua. Jossain välissä piti vielä korjata suhteet valmentaja Matti Pullin kanssa.
Mestari kiipesi torniin ensimmäisen kerran elokuun lopussa Kuopiossa. Yksi hyppy riitti vakuuttamaan, että kunto ei ollut lähtenyt käpälämäkeen.
"Se oli 87 metriä. Itävallan pojat hyppäsivät 70-80 metriin."
Ensimmäinen lumileiri oli Rukalla.
"Hyppy kulki hyvin. Se kulki ensimmäisestä lumileiristä kevääseen asti."
Sen pituinen se kausi.
Maailmancup toi voittoja voittojen perään.
"Muutamia kisoja jäi väliin. Lake Placid ja jäiköhän se Japanikin väliin... piru, kun ei muista."
Oli Ernst Vettori, Andreas Felder, Pavel Ploc. Oli Miran Tepes, Jiri Parma ja Vegard Opaas. Oli Primoz Ulaga, Masahiro Akimoto, Pjotr Fijas ja monia muita.
1980-luvulla urheilua hengittäneille nämä hauskat nimet ovat jääneet tatuoituna mielen maisemaan. Kaksi hyppääjää oli silti ylitse muiden: Matti Nykänen ja Jens Weissflog.
Jos Weissflogia ei olisi ollut, millaisesta ylivoimasta Nykäsen kohdalla puhuttaisiin?
Ainakin hän olisi viisinkertainen olympiavoittaja.
"Sarajevon pikkumäki jäi vähän kaivelemaan. Minua pidätettiin siellä luukulla viisi kymmenen minuuttia. Meinasin vielä kaatua siinä ylämäessä, kun se oli niin paakkuinen. Mielestäni kierros olisi pitänyt hypätä seuraavana päivänä uudestaan. Olosuhteet muuttui totaalisesti kierroksen aikana."
"Tää on mun mielipide. Varmaan Jens Weissflogilla on toinen mielipide."
Nykäsen suuruus perustui aikaiseen ponnistukseen. Ilmalennossa hän käänsi ylävartalonsa vinoon ja roikotti oikeaa sukseaan toista alempana.
"Se tuli automaattisesti", Nykänen sanoo ja alkaa innostuneena demonstroida tyyliään jääliläisen ravintolan keittiössä.
Oho, onpa kuuma pitsauuni, Nykänen huomaa. Mäkimiehen muistelut keskeytyvät ja hän perääntyy ulko-oven tuntumaan.
Maailman kaikkien aikojen paras mäkihyppääjä nojaa pakastearkkuun.
Yksi pakastin ei riittäisi säilömään Nykäsen mitaleja ja pokaaleja.
Nykänen olisi voinut voittaa vielä enemmänkin. Kaikki muistavat miehen painit kuningas alkoholin kanssa, mutta harvempi jatkuvat taistelut loukkaantumisten kanssa.
"Niitä oli. Kun polveen isketään puudutuspiikki, että pääsee hyppäämään kilpaa tai tekemään päivän harjoituksen, se on hirveää. Se ei tunnu kivalta. Suoraan hermoon", Nykänen herkistyy.
Mutta onko hän maailman kaikkien aikojen paras mäkihyppääjä? 46 maailmancupin voittoa - enemmän kuin kenelläkään muulla - pitää suhteuttaa kilpailujen määrään. Nykänen ahmaisi voittonsa 130 osakilpailussa, perässä hengittävä Adam Malysz on tarvinnut 38 voittoon 304 kilpailua.
"Kun punnitaan, kuka tulee missäkin järjestyksessä... en halua alkaa sitä tekemään itse. Mutta kannattaa ottaa huomioon, että ennen oli puolet vähemmän kilpailuja."
Sinä sen sanoit.
Kun Matti Nykänen ponnisti lähes 29 vuotta sitten nuorten maailmanmestariksi - ja vuotta myöhemmin aikuisten MM-kultaan - alkoi hänen julkinen elämänsä.
Ja se jatkuu aina vain.
Tässä tämä 46-vuotias mies vilkuilee sinne sun tänne, vaihtaa hermostuneesti painoa jalalta toiselle ja kertoo, miksi mäkihyppy on hänelle pysyvä rakkaus.
"Kyllä se on tavallaan se, kun saa olla oman itsensä herra", Nykänen aloittaa, mutta ravintolan puolelta alkaa kuulua naisten huutoja:
"Matti, Matti, Matti", he tömistävät.
Kuule Matti, pystytkö menemään Suomessa minnekään ilman että joku tunnistaa sinut, supattaa vierustoverilleen tai tulee juttelemaan?
Nykäsen huulille lainehtii mairea hymynkare.
"Aika harvassa ovat semmoiset päivät, että voi vain olla ja mennä."
Siihen on tarvittu nippu pitkiä hyppyjä. Ja sen jälkeen tukku näyttäviä kaatumisia.
Muutaman päivän päästä Matti Nykäsen nimi komeilee jälleen viikkolehden kannessa - eikä siinä jutussa puhuta mäkihypystä sanaakaan.
Mutta se on kokonaan toinen juttu.
Kalevan urheilutoimitus kertoo kuusi olympiamuistoa tasakuukausin ennen Vancouverin olympialaisia. 12.8. Eero Mäntyranta, 12.9. Pentti Matikainen ja Calgaryn kiekkohopea, 12.10. Juha Mieto.
