On siinä savottajätkillä nauramista. Mikä se on tuo Mäntyrannan hullu poika, joka tyhjää juoksee.
Kun köyhien kläpit eivät 1950-luvun alussa juuri kouluihin päässeet, niin aina oli tarjolla metsätöitä -- raskasta ja huonosti palkattua. Lankojärven Eero Mäntyranta oli 10-vuotiaasta asti ollut kesät pöllinteossa, joten hänenkin tiensä vei kansakoulun jälkeen metsään.
Vaikka kyllähän se vähän arvelutti: mettäkämpillä pelattiin korttia, juotiin, ja tapeltiin. Joskus lävähti puukko pöytään. Järvikylien jätkät olivat toisessa kämpässä ja etelän miehet toisessa.
Miehenalku oli lukenut lehdestä, että valtio järjestää hyville hiihtäjille työpaikan. Eero-pojan päässä alkoi muhia ajatus, sillä hän oli pärjännyt hyvin koululaiskilpailuissa ja nuorisoseuran hiihdoissa.
Mäntyranta lähti aina työpäivän päälle lenkille ja alkoi 16--17 vuoden ikäisenä voittaa aikuisia miehiä. Pellon kirkonkylällä alkoi levitä huhu, että siellä olisi ilmeinen hiihtäjä tulollaan.
Pellon Ponnen miehet puhuivat tullirajaviskaali Plantingille, josko hän ottaisi pojan töihin.
Ottihan tuo viskaali, mutta tuskin tiesi, millainen hiihtäjä pojasta tulisi.
Kun ei poika itsekään osannut suurista haaveilla.
"Minulla oli sellainen unelma, että jos sattuisi täällä Pellossa voittamaan. Ei ollut puhettakaan kansainvälisistä kisoista."
Niin siinä kuitenkin kävi, että tämä sama Mäntyranta voitti seuraavalla vuosikymmenellä kolme olympiakultaa ja kaksi maailmanmestaruutta. Yhteensä pellolainen kiikutti maailmalta kotiin 12 arvokisamitalia.
1960-luvun suomalaissankari, yksi kaikkien aikojen hiihtäjistä.
Seefeldin sankari
Kädenpuristus on jämäkkä. 71-vuotiaan Eero Mäntyrannan kuulo ja näkö ovat heikentyneet, kremppaa on ollut paljon, mutta tarinankertoja on voimissaan.
"Aina sitä aiheesta kuin aiheesta pystyy tunnin puhumaan", hän naurahtaa.
Sanat putoilevat paikoilleen tarkasti ja sujuvasti. Urheilusankari oppi esiintymään viimeistään maailmanmestaruuksien ja olympiavoittojen jälkeen.
"Minua pyydettiin moniin tilaisuuksiin vieraaksi. Juhlissa aina kuulutettiin, että jos Eero Mäntyranta sanoisi muutaman sanan."
Suomalaisten onneksi hiihto pysyi pääasiana. Salpausselällä oli parhaimmillaan 90 000 katsojaa ja Oulun puistohiihtojakin äimisteli maaliskuisena tiistai-iltana Raatin saaressa arvioiden mukaan 17 000--18 000 ihmistä.
Katsojat halusivat niin kiihkeästi Mäntyrannan lähelle, että palkintopöydätkin menivät hulinassa tuhannen päreiksi. Mutta se olikin aikaa jälkeen Innsbruckin vuoden 1964 olympialaisten.
Mäntyranta oli kisojen hiihtokuningas ja komeuskilpailun Mr. Seefeld. Hän voitti ylivoimaisesti 15 kilometriä, 30 kilometriä ja sai hopeaa viestissä.
"Olin Innsbruckin aikaan niin kovassa kunnossa, että olisin voinut voittaa kaikki neljä kultaa. Viestissä huomasin heti lähtiessä, että sukset lipsuivat, eivätkä luistaneet hyvin. 50 kilometrillä voitelu epäonnistui täysin ja oli toivotonta hiihtää", Mäntyranta muistaa.
Helppo hymyillä
Mäntyrannan palkintokaapeissa on pokaaleja poikineen ja mitaleja joka lähtöön. Silti yksi pysyy muiden yläpuolella: Innsbruckin 30 kilometrin kultamitali on Mäntyrannalle kaikkein rakkain.
Siitä huolimatta, että hän oli vuonna 1960 voittanut viestikultaa Squaw Valleyn olympialaisista ja kaksi vuotta myöhemmin 30 kilometrin maailmanmestaruuden Zakopanessa.
"Squaw Valleyssa koin, että vaikka tämä on olympiakulta, se ei ole yksin minun. Asetin siellä huikean tavoitteen, että neljän vuoden päästä voitan henkilökohtaisen olympiakullan."
Innsbruckin 30 kilometriä hiihdettiin olympialaisten avausmatkana tammikuun 30. päivänä. Radio ujelsi, kun Mäntyranta sivakoi voittajana maalivaatteen alle selostajalegenda Pekka Tiilikaisen mukaan "...iloisena hymyillen aivan kuin olisi tullut jostain kahvilasta... hymy huulilla koko ajan".
"Oli helppo hymyillä. Tiesin, että kultamitali on minun, kun 20 kilometrin kohdalla sanottiin väliaika. Muistan hyvin sen maaliintulon."
Vahva luottamus menestysmahdollisuuksiin oli iskenyt kipinää jo edellisenä keväänä, kun Pellon mies löi muille maailman huipuille luun kurkkuun neljänä peräkkäisenä iltana Trondheimin ympäristössä.
"Muistan, että vielä toukokuun viimeisenä päivänä oli (Pellon) Ritavalkealla metrin lumet. Siitä alkoi valmistautuminen Seefeldiin."
Sukuvikaa
Mestarihiihtäjä väittää, että hänellä ei ollut luontaista kilpailuviettiä, vaan se syntyi vasta Squaw Valleyn kisojen jälkeen.
"Myöhemmin minulle tuli tällainen oman aseman puolustaminen, kun olin olympiavoittaja ja maailmanmestari."
Se on sukuvika, jos suksi ei luista, ja Mäntyrannalla oli ilmeistä lahjakkuutta nimen omaan hiihtoon. Monipuolisuusihmeeksi hänestä ei ollut.
"Jos olisin ollut korkeushyppääjä, niin 160 senttiä olisi tehnyt tiukkaa", hän murjaisee.
Mäntyrannan poikkeuksellisista hemoglobiiniarvoista on taitettu peistä vuosikymmenien ajan. Hän kuitenkin muistuttaa, että systemaattinen ja ympärivuotinen harjoittelu oli jo tuolloin kaiken a ja o.
"Vaatii myös määrätynlaisen psyykeen, kun paineet tulevat kovina arvokisoissa. Ei silloin ollut mitään olympiakyliä; aina kun meni ulos, niin joku turisti oli hihassa kyselemässä päivän kuntoa. Koskaan ei saanut esittää alistunutta, vaan mieluummin oli oltava vähän rehvakas", Mäntyranta myhäilee.
Tämä kaikki vie takaisin sinne 1950-luvun mettäkämpille.
"Nuoren pojan piti olla siellä sakissa ja pärjätä. Kaikki se oli koulutusta kilpailemiseen."
