Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvijoija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.
Metalheadia voi luonnehtia draamaelokuvaksi, joka hyödyntää kerronnassaan vahvasti rock- ja metallimusiikkia. Elokuva käsittelee raskasta aihetta. Päähenkilö Hera näkee veljensä traagisen kuoleman, eikä nuorena tyttönä osaa käsitellä tapahtunutta. Hän alkaa käyttää veljensä vaatteita sekä kuunnella samaa musiikkia. Hän löytää musiikista lohdun ja lopulta sen avulla itsensä. Elokuva onkin tarina suuresta menetyksestä, sen aiheuttamasta traumasta, tuskasta ja keinosta päästä takaisin kiinni elämään.
Elokuvaa voi kuvata myös nuoren tytön kasvutarinaksi, jossa puhutaan hänen haaveistaan ja painajaisistaan. Hienoa oli mielestäni naisen valinta päärooliin, sillä aiheen synkkyys ja metallimusiikin vahva läsnäolo olisi helposti antanut odottaa miespääosaa.
Elokuva sijoittuu pieneen islantilaiseen kylään, mutta tarina sopisi yhtä hyvin suomalaiseen maisemaan. Tällä pienellä kyläyhteisöllä on suuri rooli elokuvassa. Elokuvassa käsitellään sitä, kuinka vaikeassa tilanteessa oleva sulkee yhteisön ympäriltään. Mutta myös sitä, kuinka yhteisö voi tukea ja ymmärtää, mutta kuinka se samalla painostaa ja vaatii olemaan yhteisön kaltainen. Raskaasta aiheesta huolimatta elokuvaan on saatu mukaan myös paljon huumoria.
Vaikka elokuva juonellisesti ei ole mitään ainutlaatuista, tempaa musiikki mukaansa ja se on varsin mukavaa katseltavaa. Elokuva sopii hyvin Oulun Musiikkivideofestivaaleille, sillä musiikki on elokuvan kantavia tekijöitä. Elokuva tuo hyvin esille musiikin merkityksen elämässä, kuinka se on mukana tunteissa sekä itsensä etsimisessä. Musiikin kautta voi käsitellä omia tunteita sekä huomata, että joku toinen on kokenut saman keskittyessä musiikin sanomaan. Elokuvassa käytetään vahvasti metallimusiikkia, se sopii elokuvaan hyvin, sillä usein juuri metalli on se tyylilaji, joka on apukeino selviytymiseen, kun kukaan ei ymmärrä.
