Oululainen Mervi Hietaharju haki apua seurakunnan diakoniatyöntekijältä viime syksynä, kun puolison vaikea sairastuminen suisti elämän kriisiin. Tuiran seurakunnassa työskentelevästä diakoni Heli Mattilasta tuli hänelle tärkeä tukipilari suuren hädän keskellä.
”Tiesin, että diakoniatyöntekijän luokse voi mennä keskustelemaan. Tunsin joitakin seurakunnan työntekijöitä ennestään ja muistin Helin. Otin häneen yhteyttä ja sovimme tapaamisen Tuiran kirkolle. Oli helpottavaa tavata ja pohtia tilannettani eri näkökulmista, miettiä millaisia tukiverkkoja elämästäni löytyy, ja mikä voisi auttaa elämässä eteenpäin. Se oli kantava voima siinä hetkessä. Myös päivystävän papin sanat jäivät mieleeni. Hän kertoi sulkevansa minut ja mieheni rukouksiinsa.”
Henkisen tuen saaminen ei ole aina helppoa, sillä avuntarvitsijoita on paljon ja monet auttamiskanavat ovat ruuhkautuneet. Diakoniatyöntekijällä on valmius auttaa monissa käytännön kysymyksissä, ja häneltä saa myös hengellistä tukea, silloin kun kokee sitä tarvitsevansa. Apua voi hakea, vaikka ei olisi kirkon jäsen.
”Kirkon diakonia oli minulle turvallinen vaihtoehto. Diakoniatyöntekijä on vaitiolovelvollinen, hän osaa kuunnella ja lähtee aina siitä tarpeesta, mikä apua tarvitsevalla on. Hänen luokseen pääsee keskustelemaan kasvotusten, ja se oli minulle erityisen tärkeää."
Se hetki, kun toivo palasi
Viime syksyn kriisitilanteen pahin vaihe oli, kun Mervin mies päätyi teho-osastolle leikkauksen jälkeisten komplikaatioiden vuoksi. Kotona oli vastassa vain yksinäisyys ja jatkuva valmiustila.
”Päivystin puhelimen äärellä uupumuksestani huolimatta. En voinut levätä, sillä mieheni tilanne oli niin vakava, että sairaalasta saatettiin ottaa yhteyttä millä hetkellä tahansa. Minulla oli kamala tuska. Hädän hetkellä kaipasin hengellisyyttä ja henkistä tukea. Helin kanssa olen saanut keskustelemisen lisäksi myös rukoilla.”
Vaikeimpina hetkinä Mervi koki olevansa murheen laaksossa, jossa oli vain toivottomuutta ja pelkoa. Hän rukoili, että jaksaisi pitää yllä toivoa.
"Muistan elävästi sen hetken, kun toivo palasi. Istuin sairaalasängyn äärellä ja tilanne oli edelleen akuutti. Sain kuitenkin jostakin itseni ulkopuolelta hyvin vahvan viestin, että mieheni toipuu. Ja myöhemmin niin kävikin. En unohda tuota tunnetta koskaan. Toivo oli ainut, mitä minulla oli, ja siihen minä tarrauduin.
Mies palasi kotiin yhdentoista viikon sairaalassaolon jälkeen, ja Mervistä tuli omaishoitaja. Pahin vaihe on ohitse, mutta Mervi ja Heli ovat jatkaneet vielä tapaamisiaan Teamsin välityksellä.
”Olemme sopineet, että voin ottaa Heliin yhteyttä tarvittaessa. Kun tapaamme, puhumme monenlaisista asioista tasavertaisina, kuin ihminen ihmiselle. Menen päivä kerrallaan eteenpäin. Toivon, että mieheni paranee lopulta kokonaan, mutta yritän olla murehtimatta. Minun on oltava armollinen itselleni, enkä saa väsyttää itseäni liikaa.
Mervin haaveissa on vapaaehtoistyö seurakunnassa, sitten kun oma elämäntilanne helpottuu.
”Olen nyt työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta haluaisin antaa apuani toisille, sitten kun minulla on siihen tarpeeksi voimavaroja. Voisin toimia vapaaehtoisena auttajana ruokailuissa ja olla ystävä jollekin vanhukselle. Seurakunnan kautta on mahdollista päästä mukaan auttamistyöhön, ja olisi hienoa olla siinä mukana. "
Seurakunta tukee sinua monenlaisissa haastavissa elämäntilanteissa kuten yksinäisyyden, avioeron ja surun keskellä.
Kirkon diakoniatyö täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Lisätietoja juhlavuodesta Oulun seurakuntien verkkosivuilla.