Voi kauhea tuota kreikkalaisten kansallistunteen määrää. Sitä ei mittaa tällä hetkellä mikään järki. Se on tunnetta, jota edes dopingsekoilut eivät ole tuhonneet.
Armon vuosi 2004 on Kreikan suuri vuosi, mutta kukaan ei osannut aavistaa, kuinka käsittämätön siitä tulisi.
Olympialaiset ovat olleet tiedossa jo seitsemän vuoden ajan, mutta jalkapallon Euroopan mestaruutta edes Delfoin oraakkeli ei olisi pystynyt ennustamaan.
EM-kulta ja olympialaiset kipunoivat nyt kaikkialla ja kaikkialle. Tarjoilija keskeyttää tarjoilunsa laulaakseen Imnos Eis Tin Eleftherian (Kreikan kansallislaulu) ja tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat ottaneet väliaikaisen maalauksen, Kreikan sinivalkoisen lipun, olkavarteensa tai poskeensa.
Hellas, Hellas -mylvintä kiertää stadioneilla tasaisin väliajoin, vaikka kyse olisi esimerkiksi Argentiinan ja Italian välisestä jalkapallo-ottelusta.
Kreikkalaiset eivät ole Hellas, Hellas -huutoinen pöyhkeitä kuin amerikkalaiset, röyhkeitä kuin englantilaiset tai ylimielisiä kuin ranskalaiset.
Helleenit ovat pienehkö kansa, joiden kannustus on vilpittömän aitoa.
Ensimmäisissä nykyaikaisissa olympialaisissa Ateenassa suurin osa kilpailijoista oli kreikkalaisia, joten 48 mitalin saalis noista kisoista ei ollut yllätys. Sen jälkeen Kreikka on ollut urheilumaana keskinkertainen, monella mittarilla jopa huono.
Vuosina 1900-1992 Kreikka sai olympialaisista yhteensä 21 mitalia, joista kuusi oli kultaisia. Vuoden 1996 ja 2000 kisoista Kreikka sai samat 21 mitalia, joista kahdeksan oli kultaisia.
Kreikka suureksi urheilumaaksi -projekti huipentuu Ateenan kotikisoissa. Keskiviikkoon mennessä kreikkalaiset olivat saalistaneet viisi kultaa, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia.
Kuinka Kreikasta on hetkessä on tullut erinomainen urheilumaa?
Ensinnäkin panostus urheilijoihin on ollut valtavaa. Ateena haki olympialaisia jo vuodeksi 1996, ja satsausta mahdollisten kotikisojen menestykseen on tehty jo yli vuosikymmenen ajan. Se poiki läjän mitaleja Atlantasta 1996 ja vielä isomman kasan Sydneystä 2000.
Toinen seikka on hurmio. Tämän katsomokulttuurin ja kansallistunteen siivittämänä lehmätkin oppisivat lentämään.
Kolmas, eikä suinkaan vähäisin tekijä, on epäilemättä dopingin käyttö. Monet kreikkalaiset urheilijat - lähinnä yleisurheilijat ja painonnostajat - ovat olleet vuosikausia epäilyksen kohteina.
Kostas Kenteriksen ja Ekaterina Thanoun sekoilu oli hyvä lähtölaukaus kisoille ainakin antidopingtoimintaa ajatellen. Myös painonnostossa kolmanneksi sijoittuneen Leonidas Sampaniksen käry oli kelpo todiste siitä, että kaikki Kreikan menestys ei ole tullut pelkästään äidin leipomalla pitalla.
Kreikkalaiset ovat järkyttyneitä dopinguutisista, mutta eivät niin sekaisin kuin moni muu maa olisi mennyt. Hellas, Hellas -huuto kaikuu vielä pitkään kisojen jälkeenkin.
Tällaista vuotta kreikkalaiset eivät enää koe. Olympialaisten ja EM-kisojen humala kantaa vielä jonkin aikaa, mutta sen jälkeen krapula on talouden alijäämineen ja tyhjine stadioneineen hirvittävä.