Kirjailija, filosofian tohtori ja teologi Bengt Pohjanen ei peittele tyytyväisyyttään. Hänen kädessään ovat uunituore ruotsalainen meänkielen kielioppi ja kolmanteen painokseen ehtinyt Lyykeri , joka ensimmäisenä meänkielisenä romaanina ilmestyi 20 vuotta sitten.
Molemmat ovat tietenkin Pohjasen omassa pajassa syntyneitä.
Lisäksi on kulunut viisi vuotta siitä, kun meänkieli sai Ruotsin Tornionlaaksossa virallisen vähemmistökielen aseman.
Ehdottomasti on juhlan paikka.
Se tarkoittaa, että Pohjanen on kutsunut Ruotsin Överkalixiin, Sirillukseensa eli ortodoksiseen kotikirkkoonsa ja ikonigalleriaansa loppuviikoksi kansainväliset kirjallisuuspäivät. Lauantain päättävät salaisine ruokalistoineen "pikku-Nobel" -juhlat, jossa hän luovuttaa kolme palkintoa, kirjallisuus- ja vähemmistöpalkinnot sekä Meän vanhiin -palkinnon.
Pohjanen on pyörinyt meänkielen keskiössä nyt vuosikaudet Meän vanhimpana, ja nyt on aika luovuttaa titteli toiselle.
"Täräntö on menetetty"
Meänkieli elää kuin kiikkulaudalla. Se on kielenä ilmiö, joka kiinnostavuudessaan nousee kohti korkeuksia, mutta laudan toinen pää ja siellä istuvien kielen taitajien määrä samaan aikaan laskee.
Bengt Pohjanen pystyy sanomaan tarkasti, mistä kielen vähittäinen kuolema alkoi. Se tapahtui 1951-52, kun suuri katastrofi eli niin sanottu nykyaika tuli Ruotsin Tornionlaaksoon. Kun alettiin rakentaa uusia taloja ja haistella, mihin suuntaan valtamaailma kertoi olevansa menossa. Porukkaa hävisi Kiirunan kaivoksiin ja Södertäljeen tekemään Volvoja.
Bengt Pohjasta edeltänyt sukupolvi, oma äiti mukaan lukien, vielä kirjoitti suomen ja ruotsin kielellä.
"Mutta ensimmäisistä uusien talojen lapionpistoista lähtien alettiin kaivaa meänkielen ja kulttuurin hautaa."
Ainoaksi ruusuksi ruotsalaisessa erämaassa hän nimeää Sattajärven kylän, jossa on vielä säilynyt entisajan henkeä.
Bengt itse osasi kouluun mennessään vain meänkieltä ja oli jo kläppinä sitä tukeneessa railakkaassa kielikylvyssä. Isä oli jopparikuningas, jonka pirtissä oli liikennettä kuin Kuopion torilla. Siinä lappoi tullin silmillä katsoen laittomilla asioilla Suomen miehiä, hämäläisiä, savolaisia, länsisuomalaisia.
Pohjanen ei ole huolissaan meänkielen säilymisestä rajaväylän suomalaisella rannalla, josta sitä ei voi repiä irti millään niin kauan kuin suomen kieli säilyy. Ruotsin puolella kieltä rakastavilla on jo itkun aihetta. Ruotsalaisnuoret eivät sitä enää puhu.
Kouluja kiertänyt Pohjanen tietää, ettei esimerkiksi Tärännön yläasteella ole ainuttakaan meänkielistä eli "Täräntö on menetetty". Pajalan yläasteella ja lukiossa suomea puhuu vain hyvin harva.
Ei hoota joka paikhaan
Bengt Pohjasen mielestä meänkielen luonteesta ei kannata riidellä. "On mielivaltainen asia, onko se murre vai kieli."
Hän muistaa hyvin, kun hän ja muut kieliaktivistit 1987 huusivat Pajalassa umpimetsään, että meänkieli on meidän oma kieli.
"Ja se kuului Brysseliin asti. Vähemmistökielen aseman sille hyväksyi ensimmäisenä EU." Pohjanen itse ei alunperin kannattanut meänkieli-nimitystä, mutta tunnustaa realiteetit. "Enää sitä ei voitaisi muuttaa tornedalskaksi, vaikka haluttaisiinkin."
Meänkielen kieliopin toinen tekijä on iisalmelainen filosofian lisensiaatti Eeva Muli, jonka äiti oli kotoisin Tornion Karungista. Häntä Bengt Pohjanen pyysi kirjoittamaan kielioppiin lauseopin.
Ummikoille meänkielessä ylikorostuu hoon heittäminen sinne sun tänne, vaikka se on ehdoton taitolaji. "Ei hootakhaan joka paikhaan panna, vaikka monheen paikhaan panhaan", Pohjanen havainnollistaa.
