Uusi vuosi ja uudet… Niin, mitkä? Olipa mennyt vuosi epidemiavuosi tai ei, kysymys säilyy samana. Uusi vuosi ja… Mitä sitten?
Lukemattomat erilaiset oman elämän parannusvinkit tunkevat verkkokalvoille, huutavat otsikoissa. Kertovat, kuinka tulisi olla, jotta oman elämän saisi taas raiteilleen.
Erityisen painava vaatimus esitetään eristyksen ja pysähtyneisyyden vuoden jälkeen. Kunnollisuuden, jopa ihmisyyden mitaksi määrittyy se, kuinka hyvin oman elämänsä kanssa pärjäilee. Painotus sanoilla oman elämän, sillä se on merkityksellisyyden mittari: kuinka minä suoritan elämääni mallikelpoisesti, niissä mitoissa, joissa sitä kuuluukin elää?
Syksyn aikana olen opiskelijoiden ja nuorten aikuisten kanssa käynyt lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka hankalaa voi olla taipua ennalta määrättyihin lokeroihin, valmiiksi annettuihin merkityksellisyyden narratiiveihin, ottaa osaa johonkin menestyksen tarinaan, johon ei tunnu kuuluvansa.
Entä jos ei löytänytkään elämän tarkoitusta eristyksessä? Entä jos ei sillä ”kaikella vapautuneella ajalla” saanutkaan suoritettua ekstra paljon opintopisteitä? Entä jos ihmissuhteet eivät syventyneetkään, vaan joutuivat katkolle ja niin edelleen?
Yksimielisiä aletaan olla siitä, että ennemmin tai myöhemmin epidemiantilanteen kanssa asiat helpottavat. Askeleet kohti normaalimpaa arkea tulevat vääjäämättä, lopulta. Mutta se ei muutu, että vain ”ottamalla itseään niskasta kiinni” tai ”seuraamalla näitä viittä vinkkiä”, kaikki muuttuisi tai edes tarvitsisi muuttua.
Voisiko uusi vuosi tuoda enemmän tilaa hengittää. Voisiko riittää, että vain on, että selviää jotenkuten, ilman supersankareiden viittoja?
Nuusa Niskala, oppilaitospastori