Miika Alatalon ja Timo Veijalaisen matkapäiväkirja.
Sunnuntai 6.3.
Vihdoin edessä oli kauan kaivattu loma ja retki Norjaan. Matkaa oli mietitty jo pitkä tovi, mutta silti viime hetkellä huomattiin matkasta tulevan reilu 100 km odotettua pitempi.
Karesuvannosta matkaa kertyy Lofooteille vielä noin 600 km, joten matkaa oli tehtävä ripeästi. Ohi vilahti Kiirunat, Riksgränsenit ja Narviikit. Ehkä 100 km päässä Narvikista lumenmäärä alkoi olla jotain käsittämätöntä. Parimetristen vallien sisällä ajoi kuin tunnelissa.
Lumenpaljoudesta innostuneena päätimme laskea Middagstindillä mukavan näköistä metsäpätkää. Lumesta notkuva utuinen maisema toi mieleen ameriikan puuterit, joita eri medioissa näkee. Nyt ei tosin ollut kyse puuterista. Lämpötila nousi reilusti plussalle ja lumi oli liisteriä. Onnistuipa Timo aiheuttamaan pienen irtolumivyörynkin hieman jyrkemmällä pätkällä.
Pian alkoi sataa märkää räntää ja päätimme lähteä etsimään Svolvaerista majoitusta. Sohjoisia teitä pitkin pääsimme vihdoin autolautalle, joka toi vähäksi aikaa vaihtelua matkalle. Noin 25 minuutin merisairauden jälkeen olimme Lofooteilla.
Ensimmäiseksi etsimme majoitusta paikasta, jossa oli epäilyttävän näköisiä koirankoppimökkejä pihalla. Menimme taloon sisälle, jossa meidät vastaanotti press button -nappi. Aikamme paineltua jatkoimme Svolvaeriin ja vihdoin saimme ystävällistä palvelua ja katon päämme päälle Marinepollenin sjöhusista. Illalla keli näytti hyvältä, revontuletkin näkyivät ja lunta oli mukavasti.
Maanantai 7.3.
Aamulla seitsemältä heräsin siihen, kun sade piiskasi ikkunaa. Aamu menikin sitten säätä ihmetellessä. Päivällä siirryimme tutkimaan Svolvaerin kylää. Kahvistelimme ja ostimme alueen kartan. Haimmepa paikallisesta pankista lisää kruunujakin tällaisia päiviä varten.
Lopulta tulimme siihen tulokseen, ettei maailma kämpästä käsin parane. Lähdimme kiipeämään läheiselle Blåtind pikkuvuorelle. Jo alle 100 korkeusmetrissä tuuli yltyi niin kovaksi, että se paiskasi allekirjoittaneen maahan! Tuuli oli selvästi myrskylukemissa. Päätimme mennä suosiolla kämpälle.
Illalla pilvisyys rakoili ja aurinko valaisi vuorten huippuja. Katselimme Lofoottien korkeinta vuoriryhmää ja siellä kohoavaa Geitgaljar'n tindiä (1085 metriä). Kaipuu sinne oli suunnaton. Päätimme pyhittää huomisen sinne.
Vuokraemäntämme varoitteli meitä lumivyöryvaarasta ja kertoi äskettäin vyöryyn kuolleesta kokeneesta paikallisesta kiipeilijästä. Lumiolosuhteet ovat kuuleman mukaan erityisen vaikeat tänä vuonna; Suuria lumilippoja, kovia tuulia ja monenmoisia sateita.
Tiistai 8.3.
Aamulla oli yllättävää herätä kauniiseen kevätsäähän! Meri liplatti tyynenä ja aurinko valaisi ikkunan edessä olevaa laivaa. Tankattuamme itsemme lähdimme kohti Lilandia, joka on noin 20 km päässä Svolvaerista. Lilandin kyläkaupan takaa lähti hiihtolatu kohti uljasta Geitgaljenia. Tutkimme sieltä käsin nousureittiämme ja kauhistelimme sen jyrkkyyttä.
Lumi muuttui alun korpusta kunnon pakkaslumeksi jo noin 100 metrissä.
Tutkimme lumenrakennetta noin 200 metrissä ja se vaikutti tasaiselta koostumukseltaan. Ei paha vyöryvaara.
Alun jälkeen oli valittava joko 45 asteinen kallioden välinen ränni tai osittain paljaaksi tuiskuttanut pyöreämpi seinä. Suostuin koekaniiniksi kokeilemaan jälkimmäistä. Kiivettyäni parikymmentä metriä seinä muuttui jäiseksi, eikä siinä ilman köysiä pärjännyt, raudat toki oli jalassa. Pakitin takaisin lähtöpisteeseen ja aloimme nousta jyrkkää ränniä. Tämä reitti sujuikin jo paremmin vaikka alas katsominen puistatti.
Rännin päällä rinne loiveni ja uskomattomat "sokeritoppavuoret" avautuivat meille auringossa. Kaiken kukkuraksi pian viereisen Higravtindin päällä leijaili Merikotka! Upea näky. Lofoottien korkein vuori ja mahtava kotka.
Mitä ylemmäs kiipesimme, sitä enemmän puuteria jalkojen alla oli. Hienoa puuterikenttää oli kaikkialla. Olimme yllättyneitä kun eilinen myrsky ei ollut kovettanut pahasti lunta. Rinne jyrkkeni vähitellen taas yli 45 asteiseksi. Kun tätä jyrkkyyttä oli jatkunut 200-300 m alkoi korkeus jo tuntua mahanpohjassa.
Noin 900 metrissä teimme jälleen hieman tutkimuksia, koska kiivetessä kuului pahaenteinen ontto ääni lumesta. Lumenrakenne paljastui erittäin vyöryherkäksi! puuterikerroksen alla oli 20-30 cm laattakerros lähes onton kerrostuman päällä.
Enää ei auttanut nousta ylemmäs. Suojaisan kiven luona oli hieman loivempaa alustaa valmistautumiseen. Laskimme alas hieman kivisempää reittiä, jossa oli mielestämme parempi sitovuus vyöryn kannalta. Selvittelyn jälkeen suuntasimme alemmalle puuterikentälle laskemaan. Mukavia laskuja auringonpaisteessa, tätä sitä oltiin tultu hakemaan!
Puuterilaskujen jälkeen edessä oli vielä jyrkkä rännilasku viimeisille lumikentille.
Alhaalla Kyläkaupan pihalla myyjällä olisi ollut paljon asiaa norjan kielellä. Muuta en oikein ymmärtänyt kuin farligt, farligt, vastauksena ruotsiksi kertomaani lumivyöryvaaraan. Vastakkaisella varjonpuoleisella vuorella mutkitteli ryhmä telemark laskijoita. Kaupan myyjä tähyili laskijoita kiikarilla, ilmeisesti meidänkin puuhat olivat näkyneet kaupalle.
Illalla katsoimme vuokraemäntämme kanssa säätiedotuksia ja niihin kommentit olivat: Näyttää siltä, että teillä oli tänään ainoa hyvä päivä! Vetiseltä näyttää.
Keskiviikko 9.3.
Aamu valkeni lumisena ja saimme puhdistaa auton 10cm lumikerroksen alta. Odotettavissa oli puuterilaskua, vaan toisin kävi. Sade muuttui todella märäksi päivän mittaan ja näkyvyyttä ei ollut montaa metriä.
Kokeilimme jälleen Blåtindille, mutta kastuimme räntäsateessa. Päivää kulutimme kämpällä Norjan televisiota katsellessa ja vierailimme kahvilassa. Huomasimme, että Norjassa näytetään hyvin vähän ulkomaan uutisia.
Torstai 10.3.
Aamulla vettä satoi reippaasti ja aloimme suosiolla pakkaamaan tavaroita haikein mielin. Säätiedotukset lupasivat saman sään jatkuvan useamman päivän ajan. Ajoimme todella huonossa kelissä Muonioon 11 tuntia! Sohjoa oli 20 cm tiellä ja nyt nelivetoisesta autosta oli todella hyötyä! Räntää ja vettä satoi. Linja-autot eivät päässeet kulkemaan ja rekkoja oli ojassa.
Ruotsin rajalla vastassa oli kova tuuli, joka heitti uutta lunta paikoin 50cm tielle! Sama tuuli jatkui koko matkan ja loppumatkasta vastassa oli vielä jäätävä sade. Voiko enää pahemmat kelit olla?
Mitä tästä opimme?
Vaikka säät eivät meitä suosineetkaan, oli reissu hyvin antoisa. Lofoottien vuoret eivät ole kaksikilometrisiä, mutta sitäkin upeampia! Erityisen mieleenpainuva elämys oli nähdä tykkylumiset korkeimmat huiput. Kun kerran pääsee ihailemaan sokeritoppavuoria sinistä taivasta vasten, sitä tuntee nähneensä yhden maailman hienoimmista paikoista!
Lofootteja voi suositella lämpimästi eksoottista vapaalaskua hakeville, mutta valmistaudu epävakaaseen säähän! Sadesäällä voit kuitenkin huomata, että pienet kalastajakylät ovat kodikkaita ja ihmiset mukavia.