Suomessa on tehty tulopoliittisia sopimuksia vuodesta 1968 lähtien. Aluksi äärivasemmisto vastusti näitä työnantajien, työntekijöiden ja valtion yhteissopimuksia äänekkäästi julistaen turuilla ja toreilla "alas tulopolitiikka, alas luokkasopu". Nyt samaa iskulausetta viljelee, joskin toisesta vinkkelistä, Suomen pankin pääjohtaja Matti Vanhala.
Hänen hahmottamassaan joustavassa taloudessa yritykset kilpailevat työvoimasta tarjoamalla kukin maksukykynsä mukaista palkkaa. Hyvin menestyvät ja maksukykyiset alat kykenevät maksamaan korkeampia palkkoja ja siten houkuttelemaan sopeutumiskykyisintä ja pätevintä työvoimaa huonosti kannattavilta aloilta.
Mitä uutta tässä on? Ei mitään. Näinhän asiat jo ovat. Paperi- ja metalliteollisuudessa on maksettu aivan toisen tason palkkoja kuin palvelualoilla, jalkineverstaissa tai kunnissa. Yritysten avainhenkilöille tai talouden avainaloilla työskenteleville on aina ollut jaossa rahaa enemmän kuin muille.
Markkinavetoinen palkanmuodostus on toiminut koko ajan tulopoliittisen mekanismin rinnalla. Ja mitä se on saanut aikaan? Ainakin sen, että eri palkansaajaryhmien ja maan eri osissa asuvien ihmisten väliset tuloerot ovat kasvaneet ja pienipalkkaisimman ryhmän osuus palkkapotista on kutistunut.
Tulopolitiikalla on omat ansionsa. Sen avulla on voitu turvata yhteiskuntarauha ja saada aikaan kaikkia vähän kirpaiseva, mutta jollain tapaa hyväksyttävissä oleva sopu. Ja mikä tärkeintä, ilman tällaisia laajoja yhteisratkaisuja pienipalkkaiset olisivat jääneet vaille vähäistäkään osaa kansakunnan vaurastumisesta.
Palkoista ja muista työehdoista sopimisen jättäminen yksinomaan markkinavoimien varaan on tuhon tie. Alastomimmillaan on kysymys siitä, että jokainen henkilö tekee itse sopimuksen työnantajansa kanssa. Niissä neuvotteluissa vain vahvat pärjäävät; eivät välttämättä ne, joiden koulutus ja työpanos ansaitsisivat tulla huomioiduksi.
Tulopoliittisiin sopimuksiin on usein liitetty erilaisia työelämän pelisääntöjä ja uudistuksia. On tehty monimutkaisia kompromisseja, joissa toisella kädellä on annettu työntekijälle jotain samalla kun toisella kädellä on estetty häntä vaatimasta liikaa.
Oleellista on, että irtisanomissuojan, erorahajärjestelmän, ansiosidonnaisen työttömyysturvan ja lomapalkan kaltaiset uudistukset on jossain muodossa kyetty ulottamaan koko työelämässä olevaan väestöön eikä vain harvoille ja valituille.
Työllisyys ja kansantalouden etu inflaatiopelkoineen ovat olleet keskeisiä perusteluja, joilla laajoja tulopoliittisia ratkaisuja on markkinoitu. Näihin vetoamalla palkansaajat on saatu tyytymään usein varsin mitättömiltä tuntuviin korotuksiin sellaisenakin aikana, jolloin työnantajilla olisi ollut varaa maksaa enemmän.
Sopimuksilla on turvattu, että niilläkin aloilla, joilla kannattavuutta ei lasketa samoin mittarein kuin huippuosaamista vaativassa teollisuudessa, on voitu päästä edes jonkinlaiseen palkkakehitykseen. Jos mittariksi otetaan vain ja ainoastaan alan niin sanottu kannattavuus, voi vain kysyä, keitä sen jälkeen saadaan erimerkiksi erilaisiin hoito-, siivous- ja kaupan alan töihin.
Tulopoliittisissa neuvotteluissa ei tarvitse murehtia hyväosaisista. He kyllä pitävät huolen omista eduistaan niin kuin ovat aina pitäneet. Mikäli ratkaisulla halutaan edistää työllisyyttä, se tapahtuu parhaiten nostamalla pienipalkkaisimpien ansioita; ostovoimaa sinne, missä sitä on vähiten.