"No ei nämä niin kummoisen makuisia ole", mies sanoo hieman pettyneen värisellä äänellä.
"Ai jaa, minusta nämä ovat aivan ihania", nainen tokaisee takaisin.
Ollaan mansikkapellolla. Kymmenkunta poimijaa kykkii marjojen kimpussa. Ilma on mitä parhain: aurinko paistaa ja tuulen vire käy sen verran, että itikat ymmärtävät pysyä loitompana. Mitä nyt välillä joku hassu paarma yrittää kiusata.
"Maistapa, Roosa, hyviä mansikoita", äiti kehottaa pientä pellavapäätään. Pieni tyttö pyörii rivien poikki ja pistää välillä punaisen mollukan suuhunsa.
"Roosa, tulepa poimimaan. Mutta älä ota niitä raakoja marjoja!"
Tietääkö kolmivuotias lapsi, milloin marja on raaka ja milloin kypsä?
Mansikkaan on kiva lähteä. Kerrankin tietää, kenen poimimia marjoja saa talvella sulatella pakkasesta ja mistä marjat ovat kotoisin.
Teini-iän Suonenjoen mansikkamuistot palaavat elävinä kuvina mieleen. Kuinka reipas silloin olinkaan, tulee kehaistua miehellekin.
Puolen tunnin poimimisen jälkeen olo alkaa olla tukala. Polvia särkee, taimirivien väliin jätetyt oljet raapivat paljaita sääriä. Vähän väliä on noustava oikomaan jalkoja ja venyttämään selkää.
Ämpärikään ei tunnu täyttyvän. Mansikoita on ehtinyt syödä jo sen verran, että ensi huuma on mennyt ohi. Alkavat maistua puulta. Vain pienet ja makeimmat kelpaavat enää suuhun pantaviksi.
Kaiken kruunaa toiseksi jääminen. Mies menee pitkällä edessäpäin toisella puolen riviä. Hän vilauttaa ämpäriään, joka on jo melkein täysi. Minne ovatkaan kadonneet teini-iän uutteruuteni ja 25 kopan päivävauhti?
Lopulta minunkin ämpäri täyttyy ja pääsemme punnitsemaan saaliimme. En jäänytkään kuin muutaman sata grammaa huonommaksi. Hieman helpottaa.
Kuvetta tästä lystistä saa sitten kaivaa tosissaan. Pakastemarjoja ei todellakaan kannata lähteä itse poimimaan, jos rahan säästäminen on ainoa motiivi. K-marketin päivän tarjous päihittää mennen tullen marjatilan omatoimihinnan.
Masu täynnä mansikoita onkin kiva mennä kotiin keittämään uusia pottuja ja grillaamaan possupihvejä. Mansikat jäävät kuin huomaamatta eteiseen mehustumaan ämpäreihinsä.
Illalla muistan, että mansut pitäisi pakastaakin. Pehmenneitä marjoja on sotkuista latoa purkkeihin. Vaikka mitäpä tuolla on väliä, pakasteessahan nuo lötkistyvät kuitenkin.
Nyt on mansikat laitettu, kesä on säilötty pakastepurkkeihin. Talven pakkasilla nuo lötkistyneet marjat muistuttavat kesästä, vaikka niiden maku ei olekaan tuoreiden kaltainen. Silloin soppaa keitellessä tai hedelmäsalaattia tehdessä mansikkapellolla raapiutuneet jalat ja kipeytynyt selkä ovat jo unohtuneet.
Pakastettu mansikka on sittenkin kesän näköinen ja makuinen - talvella.