Kolumni

Ma­kuu­pus­sia ja telttaa so­vit­ta­mas­sa

-

Minulta kysytään usein, kuinka pitkä olen. En pahastu. Olen kyllä itsekin tajunnut, että useimmat aikuiset ovat minua pidempiä. Olen luullakseni 156 senttiä.

Useimmiten olen täysin sinut mittani kanssa. On kuitenkin yksi paikka, jossa toistuvasti toivon itselleni muutamaa lisäsenttiä: sovituskoppi. Tätä sain jälleen vastikään pohtia, kun yritin löytää itselleni talvitakkia.

Ylisuuret takit, joita juuri nyt näkee kaikkialla, muistuttavat päälläni lähinnä teltan ja makuupussin risteytystä. Nappasin kuvan sosiaaliseen mediaan yhdestä XS-koon takista, joka yritti syödä minut, ja sain seuraajiltani huutonauruhymiöitä pitkin päivää.

Muutkin vaatteet tuottavat ongelmia. Puoleen sääreen ulottuvaksi tarkoitetut culottes-housut tai midihameet ovat yleensä minulle ihan kokopitkiä.

”Pitäisikö sun käydä lastenosastolla?” moni kyselee naureskellen. Usein käynkin. On ihan hauskaa, kun voi vetäistä 12-vuotiaalle tarkoitetun paidan päälleen. Valikoima on kuitenkin aavistuksen suppea, koska glitter-vaiheen olen ohittanut jo jokin aika sitten.

Mutta on tästä etuakin. Olen oppinut käyttämään lyhyyttäni häikäilemättä hyödyksi. Jos keikalla joku pitkä sattuu asettumaan eteeni, koputan reippaasti olkapäähän ja pyydän ottamaan pari askelta sivulle, olenhan niin pätkä. Kaikki epähuomiossa eteeni pysähtyneet ovat pahoitelleet vuolaasti ja siirtyneet oitis sivummalle. Kun on tarpeeksi lyhyt, saa esiintymislavalle esteettömän näköyhteyden.

Pituuteni vuoksi minua on myös luultu paljon nuoremmaksi. Köyhänä opiskelijana saatoin pari kertaa ostaa itselleni lastenlipun eräille musiikkifestareille, vaikka oikeasti minun olisi pitänyt maksaa jo täysi hinta. Kumma kyllä edes kaljateltassa eriväriseen rannekkeeseeni ei kiinnitetty huomiota.

Pitkäkoipiset tuskailevat tunnetusti lentokoneissa, mutta niin ahdasta väliä ei olekaan, minne minun jalkani eivät sopisi.

Ja miten suunnattomasti riemastunkaan, kun näen jossain vielä itseänikin lyhyemmän ihmisen.

Niina Hentilä