Joskus käy niin, että oikukkaiden polkujen ja kummallisten sattumien kautta oma ja jonkun ennalta vieraan elämä risteävät toviksi.
Ehdottomasti parasta toimittajan työssä on se, että pääsee tapaamaan ihmisiä, joita ei normaalisti tapaisi.
Pieneksi hetkeksi saa uppoutua sellaiseen, mikä ei kuulu omaan arkeen millään tavalla.
Kun toisen ihmisen kiinnostuksen kohteet, ajatukset tai elämäntarina tekevät vaikutuksen aivan yllättäen, saattaa leijailla muissa maailmoissa päiväkausia.
Silloin ottaa toisen tarinan ajatuksiinsa ja mutustelee yksityiskohtia.
Tämän lehden kohdalla niin kävi, kun haastattelin haukiputaalaista eläkkeellä olevaa naista, jonka kokoelmissa on liki 9 000 sormustinta.
Se pieni, itselleni tyystin tarpeeton ompeluväline, joita on käytetty maapallolla jo kymmeniä tuhansia vuosia ennen saapumistani.
Miten outoa, viehättävää, kiinnostavaa. Miksi joku haluaa kerätä tuhansittain sormustimia?
Kauanko kestää pyyhkiä pölyt, piti kysyä, mutta unohdin.
Kun alkaa keskustella yhdestä asiasta, paljastuu toinen. Ja sitten taas kolmas.
Kokonainen piilossa ollut elämä.
Pian huomaa keskustelevansa henkilön kanssa, joka viittaa Ilmari Kiantoon Ilmari-setänä.
Kuulee, kuinka keskikouluaikana suomussalmelaiseen mökkiin johti polku, jonka varrelle yksi merkittävimmistä kirjailijoistamme oli nikkaroinut puisia tauluja.
Turjanlinnaan polku vie / Ryysyrannan korpitie.
Vierailijat virittäkää nälkämaan laulu.
Rouva muistaa tauluihin rustatut värssyt elävästi vielä kuudenkymmenen vuoden jälkeenkin.
Melkein haistan mustikkapiirakan, jota Kiannon Mirkku-vaimo tarjoili kylästeleville lapsille.
Pian varsinainen jutunjuuri, hillitön määrä sormustimia, on enää pieni sivujuonne ihmisen tarinassa.
Jutun sormustinten kautta maailmaa matkaavasta keräilijästä pääset lukemaan sivulta 11.