punchline>Ala-asteen ensimmäisellä luokalla omistin villinvärisen mahalaukun. Läheiset yrittivät valistaa, että kyseessä oli lanteille sidottava vyölaukku, ei ruuansulatuskanavan osa. Oli kuulemma ällöttävää kuulla, että säilytin hiuspinnejäni ja pompuloitani mahalaukussa. Ai tarviit klipsiä.. oota mää kaivan.
Jääräpäisenä pikkutyttönä en suostunut vaihtamaan leson laukkuni etuliitettä. Halusin, paitsi olla oikeassa, myös varmistaa pussukkani erityisyyden. Nyssäkässä oli pinkit reunat, violetti vyöosa ja pieni surffaria esittävä kangaskuva. Laukku nosti ekaluokkalaisen itsekunnioitusta, etenkin, kun luokkakavereiden kateelliset katseet hivelivät pussukan solkea.
Tuntea kuin omat taskunsa. Aarteet ovat turvassa, kun ne ovat lähellä ja tutussa paikassa. Avaimet eivät katoa eikä kukaan edes uskalla ajatella aarteisiin kajoamista. Oman mahalaukkuni suojaan sujautin Eestin yhden kruunun setelin, marmorikuulia ja kauneimmat kuulakärkikynäni. Aarrelaukun perimmäinen arvo oli sen kallisarvoisessa sisällössä, jota se suojeli.
Pyöräillessä, koiraa ulkoiluttaessa tai hiihtäessä on vyölaukku oiva taskujen jatke. Tavaroita ei tarvitse kantaa käsissä, mutta ne ovat helposti saatavilla. Soittimen ja lompakon paino liimautuu jämäkästi vasten kehoa eivätkä housutkaan pääse tippumaan.
Vaikka vyölaukku on ehdottoman käytännöllinen, tyylikkääksi pussukkaa on vaikea kehua. Kerran, pari vuosikymmenessä vyölle sidottava pikkulaukku pääsee paistattelemaan muotilehtien sivuilla. Viimeksi vyölaukkujen ja haaremihousujen huippukautta elettiin kahdeksankymmentä ja yhdeksänkymmentälukujen taitteessa. Ne enteilivät alkavaa lamakautta. Äkkiä aarteet piiloon, kun niitä vielä on.
Vaikka vyölaukku ihmeellisenä asusteena on unohtunut varaston pohjalle, on pikkutytön jääräpäisyydestä rippeitä jäljellä. Vatsalaukku on suoliston alku ja mahalaukku säilytin, joka asetetaan mahan päälle.