Jos urheilu ja urheilun seuraaminen on sataprosenttisesti tunnetta, jalkapallo -- ja ennen kaikkea maajoukkuejalkapallo -- on sitä tuhatprosenttisesti.
Kun rahassa kylpevä ammattilaisjalkapalloilija riisuu yltään ammattinsa tunnusmerkit, eli seurapaidan ja timanttikorvakorut, ja vaihtaa ne maajoukkueen ihokkaaseen, jotain tapahtuu. Hän ei ole enää ajoittain tylsäksi muuttuneen ammattilaisjalkapallon tunnepaitsiossa, vaan muuttuu parhaimmillaan osaksi sitä peliä, jossa tärkeintä on itse jalkapallo, ei tatuointien esittely ja kummallisen väriset pelikengät.
Turnaukset antavat pelaajille mahdollisuuden palata sellaisen jalkapallon ja sellaisen kansanluonteen pariin, jonka he ovat imeneet jo äidinmaidossa. Siksi jokaisessa turnauksessa nähdään asioita, joita ei ikimaailmassa nähtäisi seurajalkapallossa. Paitsion rajamailla vuodesta toiseen roikkunut hyökkääjä alkaa taklata ja auttaa keskikenttää, puolustuksen kovanaama pillahtaa hävityn ottelun jälkeen itkuun tai viilipyttymäisestä rauhallisuudestaan tunnettu pelaaja ajetaan suoralla punaisella ulos.
Sitä paitsi, MM- ja EM-kentillä luodaan ne suuret tarinat, jotka lähes jokainen ihminen tuntee. Diego Maradonan käsimaali vuonna 1986, David Beckhamin potku Argentiinan Diego Simeonen nilkkaan vuoden 1998 kisoissa ja Zidanen hyökkäys Marco Materazzin kimppuun neljä vuotta sitten eivät ole vain osa jalkapallofanien kollektiivista muistia. Ne ovat osa yleissivistystä.
Järki ja tunteet
Parhaana esimerkkeinä maajoukkuepaidan vaikutuksesta totuttiin vuosia pitämään Espanjaa ja Saksaa. Siinä missä huipputaitavista yksilöistä koostuva Espanja alisuoritti kisoista toiseen, taidollisesti joskus jopa huomattavasti heikompi Saksa rohmusi mestaruuksia.
Eroa selitettiin juuri kansanluonteilla. Raivokkaiden seuraerimielisyyksien repimässä Espanjan joukkueessa katalaanit ja Real Madridin pelaajat eivät aina olleet edes puheväleissä, puhumattakaan joukkueeseen valitusta säälibaskista, joka sai pallon korkeintaan sivurajaheitossa. Saksa taas oli yhtenäinen, valittua tekniikkaa noudattava ryhmä suorittajia, joiden henkinen kantti oli kivikova.
Neljän vuosikymmenen jälkeen roolit ovat muuttuneet, mutta eivät poistuneet. Espanja on näissä kisoissa yhtenäisempi kuin koskaan, mutta silti pinnan alla kuohuu. Jos pelit eivät suju, on aivan varmaa, ettei katalaanikeskikentän ja Madridin laitapakkien yhteisissä tuokioissa ole kyse kivoista kaveritapaamisista puoliajalla.
Saksan taas on sanottu -- jälleen kerran -- olevan kriisissä ja siksi jo valmiiksi ulkona mestaruustaistosta. Mutta kun kirkkaat valot syttyvät, syttyvät myös germaanit ja taas sitä mennään.
Kauniin pelin myytti
Entäpä sitten Brasilia ja Afrikan maat? Brasiliaa on totuttu pitämään kauniin pelin "joga boniton" isänä ja Afrikan maita niinikään iloisen peli messiaina.
Vaikka brassien peli ei enää olekaan samban sävyttämää ilottelua, näkyy pelaajissa edelleen selvästi katupeleissä opittu röyhkeä itsevarmuus. Kenellekään muulle kuin brassille ei tulisi mieleenkään yrittää alimpana miehenä purkaa palloa saksipotkulla. Roberto Carlos teki niin vuoden 1998 puolivälierässä Tanskaa vastaan. Purku epäonnistui ja Tanska teki maalin. Mutta Roberto Carloksen temppu jäi osaksi joga boniton legendaa.
Afrikan maita on totutusti käsitelty jalkapallojutuissa yhtenä suurena klimppinä, aivan kuin olisi olemassa mystinen "afrikkalainen jalkapallo". Sitä ei ole, vaan jokainen maajoukkue on, kuten muillakin mantereilla, omanlaisensa. Yhteistä on tekninen taituruus ja usein huikaiseva juoksuvoima, mutta eipä juuri muu.
Ehkä suurin muutos afrikkalaisissa pelaajissa tapahtuukin yksilötasolla: etäisistä supertähdistä tulee usein maajoukkuepaidassa helpommin lähestyttäviä, joilta heruu joskus haastatteluja pienemmillekin instansseille. Selvimmin muutos näkyy Afrikan maiden mestaruusturnauksessa, mutta on nähtävissä myös MM-kisoissa.
Mutta tärkeintä näille maille on kuitenkin itse peli. Nick Hornbyn sanoin: "Millään ei ole ikinä mitään väliä. Ei millään. Paitsi jalkapallolla."