Kirjoittaja ja kuvittaja kuuluvat Kalevan nuorten kirjoittajien ryhmään.
Mieltä ahdistaa ja tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa maailmalle. Mitä siis tehdä? Vaikuttamisen keinoja on monia, joten pitäisi vain keksiä itselle sopivin tapa tuoda äänensä kuuluville tässä hektisessä yhteiskunnassa. Pitäisi keksiä keino, jolla saisi ihmiset ajattelemaan, herättää heidät unenomaisesta rutiinista, jota myös elämäksi kutsutaan. Pitäisi muuttaa maailmaa.
Suuret maailmanluokan kirjailijat ovat kirjoittaneet vallankumouksellisia kirjoja, oikeita teoksia, ajatuksistaan. Omaelämäkerrat ovat vavisuttaneet ihmismieliä ympäri maailmaa, fantasiatarut ovat saaneet kulttiaseman ja lukuisia fanikerhoja. Ongelmana on vain se, kuinka paljon 16-vuotiaalla voisi olla sanottavaa omaelämäkerrassaan? Aivan, ei paljoakaan. Kirjasta tulisi pitkä, tylsä ja hidastempoinen kuvaus kouluruoan karmeudesta, aikaisista aamuherätyksistä ja epäinhimillisistä läksymääristä.
Fantasiakirjassa sen sijaan voisi olla järkeä. Faktoista ei tarvitsisi pitää huolta, fantasiassahan kaikki on mahdollista. Toisaalta, kykenisinkö kirjoittamaan fantasiaromaania kopioimatta kuvauksia ja ideoita kuuluisista teoksista, kuten Taru sormusten herrasta tai Harry Potterista? Tuskinpa vaan. Huomaisin pian kirjoittavani noitatytöstä, joka taistelee kääpiöiden kanssa ylivoimaista pahuutta vastaan.
Entäpä sitten muusikot? Laulunsanoitukset ovat saaneet massiivisia ihmisjoukkoja liikkeelle; konsertteihin, levyhyllyille, fanikauppoihin, nettisivuille. Fanit osaavat laulut ulkoa, he jaksavat jonottaa kymmeniä tunteja lippujonossa kuullakseen bändin elämänfilosofiaa livenä. Ja kaikki tämä sen takia, että juuri tämä bändi on ymmärtänyt jotain syvällistä, ja pukenut nuorten tuskaa ja ahdistusta sanoiksi.
Siispä tartun rohkeasti kitaran kaulaan ja päätän kirjoittaa kuolemattoman laulun, joka tulee vielä muuttamaan maailmaa. Homma tyssää heti alkuunsa. Mistä aiheesta sanat kirjoittaisin? Nyt sitten ei tunnukaan olevan mitään vavisuttavaa sanottavaa. Rakkaus? Universaali aihe, josta kappaleita riittää äärettömyyteen ja sen yli. No, ainahan sitä vielä yksi sekaan mahtuu.
"Oi jos sut saisin / mitä vain tehdä voisin / sut itselleni soisin / sohvallani koisin .."
Heitän idean suoraan "kliseet" -osaston roskakoriin.
Kahden tunnin, lukuisten kliseiden, rutattujen lappujen ja lukemattomien loppusointujen jälkeen laitan kitaran telineeseen ja päätän ostaa maalausvälineet. Alan vahvasti olla sitä mieltä, että vallankumoukselliseen kansannousuun ei tarvita sanoja ollenkaan!
KAROLIINA HIETAHARJU