Vanhana kerrostaloasukkaana omakotitaloelämään sopeutuminen on vaatinut totuttelua.
Kerrostalossa lämpö, mukavuus ja asioiden yleinen sulavuus ovat itsestäänselvyyksiä.
Hanasta tulee aina lämmintä vettä niin paljon kuin sitä viitsii valuttaa. Pakkaslukemien ja oman kukkaron välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä. Lumityöt on aina tehty.
Kerrostalon turvasta on helppo rakennella nostalgisia Muumilaakso-henkisiä mielikuvia lumentulon idyllistä. Kuinka sitä ahkerana ja reippaana huhkisi kolan varressa posket punaisina käsityönä kotimaassa valmistettu norjalaisvillapaita päällänsä. Kaakaomuki odottaisi ritisevän takan äärellä.
On ollut yllättävää huomata, että lumenpukkaus ei ole likimainkaan yhtä mukavaa kuin ennalta olisi saattanut kuvitella. Moni asia lumentulossa hipoo ymmärryksen rajoja, mutta kaikkein yllättävintä on, että lunta tulee säännöllisesti ja koko ajan.
Ei sillä, ettäkö asia olisi yhdentekevä, mutta se vain sattuu kohdalle niin odottamattomasti, aina huonolla hetkellä. Kun aamulla kiireessä pinkaisee ulos, hämmästyy vilpittömästi, kun vastassa onkin kinos. Ai niin, se lumi.
Ensimmäinen talvihan meni plörinäksi jo alkujaan. Kun ihminen lumen kanssa alkaa pelleillä, jää armotta kakkoseksi.
Se alkoi pienestä. Kun yhden kerran kiireessä jättää rappuset lakaisematta, seuraava kävelijä tamppaa lumen painollaan ikuiseksi epäonnistumisen merkiksi.
Sen jälkeen mitään ei ole enää tehtävissä; luonnonvoimia vastaan on turha pyristellä. Ennen pitkää rappusista muotoutuu liukumäki. Miten kuten lykitty pihapolku kapenee kapenemistaan.
Naapureiden esimerkillisen lumenhoitotyön seuraaminen on tämän rappiotilan keskellä tuskallista. ”Näin sitä ollaan kunnollista ihmistä”, huutelevat viivasuorat pihatiet ja ennen aamukuutta kolattu yhteinen postilaatikkorykelmä.
Lumenpukkaus, kansallislaji. Sen ainoa tehtävä on erottaa jyvät akanoista.