Minäpä kerron, miten minä opin lukemaan. Tiedä vaikka se kävisi malliksi muillekin.
Lapsena ollessani meille tuli Yhteishyvä-lehti. Siinä oli Antti Puunhaara -niminen sarjakuva. Joku meillä luki sen minulle. Se joku oli todennäköisesti isosiskoni Niini tai äitini. En usko, että isoveljeni olisivat sitä minulle ääneen lukeneet, vaikka heitä sen olisi luullut kiinnostavan.
Jonkun luettua sarjakuvan ääneen minä otin lehden ja rupesin lukemaan muistin varaisesti sitä itse. Se joku siinä lähellä seurasi toisella korvalla lukemistani ja jos sanoin väärin, hän oikaisi miten se oikeasti oli. Luin sen saman tien useammasti.
Tätä jatkui lehti lehdeltä. Sarjakuvassa oli hyvin tarkasti piirrokset juuri niin kuin teksti kertoi. Aikaa myöten se sisältö tuli niin tutuksi, että ”osasin” lukea jo joskus ennen kuin kukaan oli lukenut sitä ääneen.
Kävipä joskus niinkin, että isä luki lehteä ääneen, kun äiti teki jotain työtä: karttasi villoja tai kehräsi. Pääkirjoitus oli niin sanotulla fraktuuralla. Isän lopetettua lukemisen saatoin ruveta ”lukemaan” pääkirjoitustakin ääneen. Opin senkin kirjoitustyylin. Viisivuotiaana en tarvinnut kenenkään esilukemisia.
Se opetus olisi seuraava. Hankkikaa poikia kiinnostava sarjakuvalehti. Lukekaa sitä samaa sarjakuvaa useamman kerran. Kannattaa kokeilla toimiiko teillä.
Meillä se toimi niin, että lapset halusivat luettavan samaa satua ilta illan perästä. Lopulta, jos pikkuisenkaan yritin fuskata, he heti oikaisivat "ei se niin mene". Lopulta he muina poikina lukivat kirjasta sadun itse.
Minulle tuli lukemisessa ongelma koulussa vasta, kun piti osata tavata. Suoraan luku kyllä onnistui.
Lukutaito on niin tärkeä, ettei sen oppimisesta pidä tinkiä.
Maire-Liisa Salmela
Ylivieska