Tietotoimisto kyläkauppa sijaitsi luonnonkauniilla paikalla kahden ison järven välissä. Talvella kauppa kitui henkitoreissaan, kesäisin lähiseudulle kaasutti satoja, ellei tuhansia mökkeilijöitä täyteen ahdattuine autoineen, kattotelineet täynnä pakaaseja. He pitivät kaupan elossa myös hiljaisten rospuuttoaikojen yli.
Siimeksen mökiltä oli kaupalle tasan viisi kilometriä. Hän kulki matkan usein polkupyörällä, sillä päivittäistavaroita ei tarvinnut ostaa paljon, tuoretta maitoa, leipää, grillimakkaraa ja olutta. Lisäksi reitti kaupalle oli kaunis ja sopivan pitkä. Yleensä Siimes palkitsi itsensä liikunnan harrastamisesta keskioluella, jonka nautti kaupan rappusilla istuen. Viisikymmenluvun alussa rakennettu kauppa oli vaaleankeltainen puurakennus. Rakennus oli ollut alusta asti kauppana ja kauppiaan asuntona. Kauppias perheineen asui yläkerrassa. Kaupan oikealla sivulla oli lastauslaituri, joka täyttyi tyhjistä olutkoreista. Keskiolut oli taattu menestystuote kesämökkialueella.
Hieman sivummalla oli 98-oktaanista tarjoava bensamittari ja maanpäällinen bensasäiliö. Uusien EU-säännösten tultua voimaan kauppias oli pelännyt joutuvansa luopumaan polttoaineen jakelusta, mutta toistaiseksi jakeluasema oli saanut elää. Kauppias muisti aina iltarukouksessaan pyytää Jumalaa puhuttamaan EU-herroja niin, ettei jakeluasemaa lopetettaisi. Talvella alueella liikkui paljon moottorikelkkailijoita ja myynti toi liikevaihtoon elintärkeän lisän. Jonkin matkan päässä bensamittarista oli vielä harmaa peltikaappi, jossa säilytettiin nestekaasupulloja.
Siimes jätti farmariautonsa kaupan eteen, polkupyörätelineen viereen. Telineessä oli kaksi pyörää, jotka hän tunnisti. Toinen, naistenpyörä kuului kylällä asuvalle kansakoulunopettajalle, hieno, hopeanvärinen maastopyörä taas oli mökkiläisen, espoolaisen rakennusmestarin. Hänen mökkinsä oli vain muutaman sadan metrin päässä Siimeksen mökistä, saman järven rannalla.
Siimes otti auton tavaratilasta kauppakassin, jossa oli palautuspulloja. Hän vei ne lastauslaiturilla olevaan pullokoriin ja meni kauppaan. Opettajatar oli juuri saanut ostoksensa tehtyä ja levitti niitä kassan hihnalle. Rakennusmestari Oksanen lastasi koriin keskioluttölkkejä. Siimes nyökkäsi kassan takana olevalle kauppiaan vaimolle ja opettajalle. Sitten hän otti ostoskorin ja meni Oksasen luokse.
"Ettei jano pääse yllättämään", Oksanen sanoi ja helisytti koria.
Myös Siimes nosti koriin muutaman oluen.
"Saatiin taas uusi kesänaapuri."
Oksanen ei vaikuttanut kiinnostuneelta. Olivatpa Siimeksen naapurit kuinka kovaäänisiä tahansa he eivät pystyneet häiritsemään häntä.
"Ei sentään afrikkalaisia ihmissyöjiä tänä vuonna?"
"Ei. Et ole vielä törmännyt?"
"En, enkä luultavasti törmääkään. Työt alkaa ensi viikolla, lähden viimeistään sunnuntaina."
"Entä itse?"
"Tarkoitus on olla pari viikkoa vielä."
"Onnenpekka."
"Tuletko saunomaan illalla? Liisa vetää käsityökurssia Savonlinnassa." Oksanen ei ollut aivan Siimeksen mieleinen mies, mutta hän tunsi tarvetta keskustella jonkun kanssa uudesta naapurista. Oksasella oli jalat maassa, ja hän halusi kuulla mitä mies sanoisi aseesta ja rekisterinumerosta jota ei ollut olemassa.
"En valitettavasti pääse, velipoika tulee perheensä kanssa käymään."
"Ehditkö ottaa oluet ennen kuin lähdet polkemaan?"
Oksanen vilkaisi häntä tutkivasti. Hän ei muistanut että Siimes olisi ollut koskaan näin seuranhaluinen. Tosin silloin kuin afrikkalaiset olivat saapuneet Siimes oli käyttäytynyt suunnilleen samoin. Hän halusi jakaa Afrikan ihmeen Oksasen kanssa.
Oksanen tiesi, että Siimeksen perhe oli katkera siitä, että kantatilan nuori-isäntä oli myynyt useita rantatontteja järvestä, jota Siimekset olivat aiemmin hallinneet yksin. Ukko-Siimes oli tosin ollut vielä vastahakoisempi ja taisi viedä riidan oikeuteen asti, mutta ei poika-Siimeskään kaupantekoa hyvällä katsonut.
Siimestä pidettiin hieman hankalana miehenä, joka piti omaa mökkeilytapaansa ainoana oikeana.
"Aina on aikaa yhden oluen verran."