Siimes ei saanut unta. Hän oli mennyt sänkyyn television iltadekkarin jälkeen. Tavallisesti hän olisi nukahtanut heti, mutta nyt uni pakeni häntä tulematta edes lähelle. Hän nousi sängystä ja vilkaisi kelloa. Puoleenyöhön oli enää viisi minuuttia. Hän meni valoja sytyttämättä ikkunan luo ja katsoi naapurin suuntaan.
Naapuritalon ikkunassa paloi yhä valot. Siimes näki varjon häilähtävän ikkunassa ja siirtyi sivummalle. Hän kaatoi itselleen konjakin ja istahti sen kanssa takan vieressä olevalle lepotuolille. Jos Siimes oli ollut päivällä epävarma, oli hän nyt varma, että naapurin kaverin takin alla oli ollut pistooli.
Siimeksen ja naapurin ensimmäinen tapaaminen oli jäänyt yhteen olueeseen. Mies oli kertonut niukasti itsestään, vaikka Siimes oli esittänyt kaikki peruskysymykset. Miehen mukaan hän asui Helsingissä ja oli autoalalla. Mökille hän oli tullut lepuuttelemaan lääkärin määräyksestä.
"Stressi ja korkea verenpaine", mies sanoi. "Lääkäri määräsi ottamaan iisisti, liikkumaan paljon, uimaan, onkimaan ja..."
"Ottamaan kaljaa", toinen kavereista sanoi.
"Sitäkin, mutta kohtuudella", mies hymyili.
Lisäksi mies oli kertonut löytäneensä mökin tuttavansa välityksellä. Paljon muuta miehestä ei ollut irronnut. Kesken keskustelun mökistä oli kuulunut voimakas, kirskahtava ääni, joka muuttui jonkinlaiseksi vihellykseksi.
"Papukaijani. Vaimo on työmatkalla ja jouduin ottamaan sen tänne."
Siimeksen ilme huvitti Lehtistä.
"Joe Poika Singaporesta."
"Mikä?"
"Joe Poika Singaporesta. Et taida olla lukenut Aku Ankkaasi lapsena."
Se oli totta. Siimes oli lukenut lapsena vain Uutta Suomea, Joka Poikaa, Tekniikan Maailmaa ja erilaisia harrastuslehtiä. Isälle ei olisi tullut edes mieleen tilata sarjakuvalehteä. Vaikka Siimes oli uskonut nähneensä yhdellä miehellä aseen hän ei antanut sen näkyä. Lehtisen ja hänen kavereittensa poistuttua Siimes oli ensiksi aikonut soittaa vaimolleen kertoakseen näkemästään. Sitten hän oli pohtinut asiaa enemmän ja peruuttanut aikeensa. Liisa oli joskus yltiöpäinen ja hän olisi saattanut ajaa yhtä soittoa mökille ja vaatia naapuria kertomaan kuka hän oli ja mitä hänen kaverinsa tekivät aseilla.
Joka tapauksessa Siimes oli kirjoittanut ylös miesten auton rekisterinumeron. Sitten hän oli soittanut ajoneuvohallintokeskukseen ja tiedustellut numeron omistajaa. Virkailija oli naputellut hetken tietokonettaan, pyytänyt sitten numeron uudestaan ja naputellut taas. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän oli sanonut:
"Sellaista rekisterinumeroa ei löydy."
"Oletko varma? "
"Olen, jos annoitte oikean numeron."
Siimes oli katsonut numeron kiikareilla eikä erehtymisen mahdollisuutta ollut.
"Harmaa Toyota."
"Sellaista numeroa ei ole."
"Mitä se merkitsee?" Siimes kysyi.
"Ettei sellaista numeroa ole", virkailija kivahti. "Eli rekisterilaatta on omatekoinen."
Siimes maistoi konjakkilasista ja kurkisti ikkunasta. Valot paloivat yhä.
"Autoalalla", hän sanoi ääneen. Mies tai hänen kaverinsa eivät totisesti näyttäneet siltä, että he työskentelisivät autoalalla. Hän mietti miesten olemusta ja yritti löytää heille sopivan ammattialan. Miehissä oli ollut jonkinlaista rempseää röyhkeyttä, mikä ominaisuus ei sopinut ainakaan palveluammattiin, ellei ovelta ovelle kauppiasta laskettu mukaan. Kauan asiaa pohdittuaan Siimes keksi vain yhden ammatin mihin saattoi kuvitella jokaisen kolmesta: hän saattoi kuvitella jokaisen ammattirikolliseksi.