Olavi rakasti juotoskolvin sulattaman tinan tuoksua ja sitä hetkeä kun kolvin kuumentama tina alkoi elää ja levittyä kuparilangan päälle, kiinnittäen langan piirilevyyn tai kuparilangan toiseen. Olavi oli elämänsä aikana juottanut satoja ja taas satoja vastuksia, transistoreja,ja kytkimiä toisiinsa. Tina totteli häntä.
Hän oli mökin takana olevassa vajassa, jonne hän oli rakentanut pienen, mutta toimivan sähköverstaan. Hänellä oli kaikki sähkötöissä tarvittavat nykyaikaiset työkalut ja mittarit.
Olavi kumartui liiketunnistimen sisällä olevan pienen sähkökytkimen ylle ja tinasi kuparijohtimen taitavasti kiinni kytkimen korvakkeeseen. Sitten hän sulki kytkimen takaisin suojakuorensa alle ja kiinnitti pitkän sähköjohtimen toiseen päähän tavallisesta jatkojohdosta irrotetun naaraspään.
Seuraavaksi hän avasi Joensuusta ostamansa linnunpöntön pohjan ja sovitti liiketunnistimen pöntön sisään niin, että tunnistinosa osui lentoaukon kohdalle. Ei liian lähelle, että se näkyisi, eikä liian kauas, ettei pönttö varjostaisi sitä. Hän koversi vielä pönttöön kolon, jotta sai vedettyä johdon pöntön pohjan ja takaseinän välistä. Sitten hän laski pöntön työpöydälle ja ihaili sitä hetken. Pönttö numero yksi oli valmis.
Homma oli ollut helppo. Olavi oli käyttänyt rakennetta, jonka hän oli kehittänyt keväällä telkänpoikasten kuvaamista varten. Silloin hän oli kytkenyt kameran liiketunnistimeen ja saanut kameran, joka näpsi automaattisesti kuvia aina kun pöntön lähettyvillä alkoi tapahtua. Hän oli saanut hienoja otoksia pöntöstä loikkaavista telkänpoikasista.
Olavi otti toisen pöntön ja kiinnitti mikrofonin sen sisään, niin että johto tuli ulos pöntön takaseinästä. Pönttörakennelman ainoa ero automaattikameraan oli se, ettei laitekokonaisuus ottanut kuvia, vaan tallensi ääniä. Liiketunnistin käynnisti vajaan kätketyn nauhurin aina kun joku tuli sen valvonta-alueelle. Jos tulija piti ääntä, tallentuisi ääni nauhalle.
Olavi kävi katsomassa iltauutiset ja odotti vielä hetken, että tuli riittävän pimeä. Sen jälkeen hän kantoi tikkaat talon lähellä olevaa mäntyä vasten ja kiipesi puuhun. Hän sitoi pöntön narulla puuhun vain kolme metrin korkeuteen, ja heitti sähköjohdon oksien kautta kohti vajaa. Kun johdon veti viereisen männyn oksien läpi, sitä tuskin näki.
Seuraavaksi hän siirtyi naapuripuun luokse ja kiinnitti pöntön, jossa oli mikrofoni ja toimi samoin sen johdon kanssa. Hän laskeutui tikkailta ja kantoi ne talon taakse. Vaarallisin vaihe oli ohi ja Olavi tunsi olonsa helpottuvan.
Loppu oli nautiskelua. Olavi veti molemmat johdot tuuletusventtiilin kautta vajaan, ja kiinnitti mikrofonin nauhuriin. Nauhuri oli vielä kytkettävä liiketunnistimesta tulevaan sähköjohtoon ja liiketunnistin puolestaan sähköverkkoon. Vielä käyttämätön kasetti sisään nauhuriin ja kaikki oli valmista testiä varten.
Olavi koekäytti laitteiston tekemällä pienen kävelylenkin talon edessä. Hän oli asentanut liiketunnistimen matalalle, jottei se käynnistyisi tuulen heiluttelemista oksista. Päästyään linnunpöntön alle Olavi vihelteli hetken huolettomasti, se oli ainakin tarkoitus. Hän palasi vajaan ja tutki testikierroksen tulosta. Ainakin nauhuri pyöri niin kuin pitikin. Olavi oli säätänyt liiketunnistimen niin, että käynnistymisen jälkeen se pyörisi vain viitisen minuuttia, mikäli tunnistin ei löytäisi uutta liikkuvaa kohdetta.
Hän kelasi nauhan alkuun, napsautti nauhurin päälle ja kumartui kuuntelemaan korva tarkkana. Aluksi kuului oksien kahinaa ja tuulen suhahtelua herkässä mikrofonissa, sitten kuului heinikossa kahisevia askeleita, jotka pysähtyivät mikrofonin läheisyyteen. Hetken kuluttua kuului muutama epätahtinen vihellyksenyritys. Viheltäjällä ei selvästikään ollut mainittavaa rytmitajua.
Havainto ei kuitenkaan masentanut Olavia. Hän tunsi olevansa valmis tositoimiin.