Joe Poika Singaporesta, ystäville vain JPS, oli avannut kirkkaat linnunsilmänsä Amazonin yläsuistossa Brasiliassa yli kolme vuotta takaperin. Se oli riistetty turvallisesta pesästään, äidin, isän ja sisarusten huomasta jo ennen kuin se oppi lentämään. Vielä kömpelönä untuvikkona se oli viety pieneen viidakkokylään, jonka kaikki majat olivat kallellaan johonkin suuntaan, ja pantu samaan häkkiin kymmenien sukulaistensa kanssa.
JSP oli viettänyt ensimmäiset viikkonsa häkissä ja oppinut lentämään häkin kanaverkkoseinästä toiseen, mutta lentämään silti. Välillä se murjotti häkin ylänurkassa roikkumalla häkistä vahvoilla, kaarevakyntisillä jaloillaan.
Kylän räkänokkaiset lapset olivat syöttäneet sille banaania ja muita hedelmiä. Nälkää sen ei tarvinnut kärsiä. Lopulta kylään oli saapunut lähikaupungissa asuva lintujenostaja joka oli ostanut JPS:n viidenkymmenen muun linnun kanssa ja ajanut sen rähjäisellä kuorma-autolla kaupunkiin.
Uudessa asuinpaikassa lintuja oli satoja. JPS vietti kaupunkilaishäkissä pari kuukautta ennen kuin se lastattiin parinsadan sukulaisen kanssa ruostekylkiseen rahtilaivaan. Osa linnuista kuoli pitkän merimatkan aikana. JSP:kin voi välillä huonosti, mutta se oli nuori ja kovaluontoinen. Se ei antanut periksi.
Hampurissa suurin osa linnuista jäi pois laivasta, mutta JSP jatkoi matkaa. Kööpenhaminassa taas osa linnuista katosi, samoin Tukholmassa. Helsingissä jäljellä oli enää kaksi lintua ja nekin olivat siirtyneet laivan perämiehen omaisuudeksi. Hän kuitenkin ryyppäsi rahansa Helsingissä ja päätti hankkia lisää myymällä JSP:n ja toisen linnun. Hän hoiperteli lintujen kanssa pitkin kaupungin katuja ja tarjosi niitä vastaantulijoiden ostettavaksi. Toinen ostettiinkin aika pian. Toisen linnun kanssa perämies sammahti pensaaseen Kaivopuistossa ja hänet kyyditettiin putkaan.
Perämies pääsi aikanaan vapaaksi mutta oksien alla häkissä ollutta lintua ei huomattu. Linnun löysi seitsemän aikaan aamulla karkeakarvaista mäyräkoiraa kusettanut kaupunkilainen. Hän otti linnun kotiinsa ja odotteli aikansa löytyikö sille omistajaa. Kun ei löytynyt hän piti sen itse. JSP kävi kuitenkin niin koiran hermoille, että siitä oli luovuttava. Uudeksi omistajaksi tuli isännän kaveri.
Uusi isäntä oli mukava mies ja antoi linnulle nimen kun muut olivat kutsuneet sitä papukaijaksi,linnuksi tai kaijaksi. JSP kiintyi isäntään ja isäntä siihen. Heillä oli paljon huvia toisistaan. Isäntä oli huomannut että JSP oli oppivaa lajia, ja opetti sille särähtäviä suomalaisia kirosanoja. Parin vuoden kuluttua JSP oli unohtanut ankean lapsuutensa ja kotiutunut täysin. Se kulki isännän mukana melkein minne tahansa minne isäntä keksi mennä ja käytti koko sanavarastoaan ympäristönsä hauskuuttamiseen. Nyt se oli jossain Jumalan selän takana, pienessä mökissä kirkasvetisen järven rannalla. Tai oikeastaan mökki ei ollut pieni kun vertasi sitä brasilialaisen viidakkokylän mökkeihin, ja seinät olivat suorat. Sääkin oli ollut mukava ja isäntä tuntui olevan hyvällä päällä.
Paikassa oli vain yksi vika. Naapurissa oli ilkeä, kellanruskea kissa, joka katsoi JSP:tä sillä silmällä. JSP inhosi kissoja. Sillä oli voimakas nokka, vahvat terävät kynnet, ja enemmän älyä kuin kissalaumalla yhteensä, mutta kissa oli aina kissa. Sen kanssa piti olla varovainen ja sitä piti ärsyttää vain silloin kun oli varmasti turvassa.
Edellisenä päivänä kissa oli käynyt kuistilla, mutta ikkuna oli kiinni ja se oli joutunut nuolemaan näöppejään. Kostoksi se oli siepannut lintulaudalle tulleen tiaisen ja ahmaissut sen kitaansa. Sitten isäntä oli tullut takaisin ja kissa oli luikkinut karkuun. Mutta yhden asian JSP laajalla elämänkokemuksellan tiesi varmasti.
Kissa tulisi takaisin.