Lehtisen vierailu venähti pariksi tunniksi. Hän oli todella hyvä seuramies ja näytti viettäneen mielenkiintoista elämää, ainakin sen käsityksen hänen jutuistaan sai. Hän oli naimissa ja kaksi aikuista lasta olivat jo muuttaneet pois kotoa. Vaimon ammattiin ei kajottu, kuten ei vieraankaan. Vieras osasi luovia vaarattomasta aiheesta toiseen erehtyen vain kerran. Kun Romeo tuppaantui Lehtisen syliin hän rapsautti sitä pari kertaa korvan takaa, mutta nosti kissan sitten lattialle ja sanoi:
"Huomasin että annatte Romeon kulkea vapaasti ulkona. Sehän tappaa lintuja ja muita eläimiä?"
Olavi myönsi että näin oli tapahtunut. "Eikö olisi paras pitää eläin visusti kiinni. Nämä maalaisisännät eivät taida rakastaa kissoja ja voivat vaikka ampua sen jos se osuu vastaan."
"Romeo pysyy ihan kodin lähettyvillä", Liisa selitti ja otti kissan syliinsä. "Romeo on äidin kiltti kisumisu, kissa kirnauskis."
Lehtinen huomasi Liisan olevan hienoisella puolustuskannalla mutta ei luovuttanut. "Kissa on hieno lemmikki, mutta vapaana luonnossa se saa paljon pahaa aikaan. Se on peto ja tappaa kaikkea liikkuvaa."
"Kyllä kissallekin on rääkkäystä pitää sitä koko ajan neljän seinän sisällä tai hihnassa. Romeo rakastaa liikkua vapaasti mökillä, kun kotona Helsingissä se pääsee vain parvekkeelle."
"Kissa on ihmisen lemmikki, mutta eläimet jotka se tappaa ovat villejä. Eikö niillä ole suurempi oikeus liikkua vapaasti."
Olavi melkein nautti vaimonsa pienoisesta ahdingosta, sillä hän oli samaa mieltä kuin Lehtinen. Kun hän oli yllättänyt Romeon repimässä sorsanpoikasta hän oli lukinnut sen koko viikonlopuksi mökkiin. Vaimo oli kuitenkin heittäytynyt koko tarmollaan kissan puolustusasianajajaksi ja saanut lopulta puhuttua kissan ehdonalaiseen vapauteen.
Lehtinen oli vaistonnut nopeasti lämpötilan laskun Liisan äänessä ja vaihtanut puheenaihetta. Liisa oli kuitenkin eläinrakas ja alkoi kysellä papukaijasta.
"Joe Poika Singaporesta? Se on pitkä ja mutkikas tarina, mutta voidaan sanoa että olen tavallan adoptoinut Joe Pojan." Lehtinen oli taas salaperäinen, eikä kertonut millainen pitkä ja mutkikas tarina Joe Pojan adoptointiin liittyi.
Kahvin jälkeen Olavi huomasi, että oli unohtanut tarjota vieraalle konjakkia ja kaivoi pullon esiin. Lehtinen ei pistänyt pahemmin hanttiin ja sai lasin nenänsä alle. Toisen lasin jälkeen Olavi ei malttanut luontoaan vaan kertoi minkälaista epäonnea heillä oli ollut aiempien mökkinaapureiden suhteen. Lehtinen kuunteli myötätuntoisena ja naurahti sopivissa kohdissa. Kun tarina päättyi hän vakuutti:
"Lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, etten järjestä diskojuhlia tai tanssi nuotion ympärillä rummun tahdissa. En halua muuta kuin rauhaa, rauhaa ja vielä kerran rauhaa."
Kun Lehtinen oli poistunut, vaimo moitti Olavia siitä, että tämä oli pakottanut Lehtisen kuuntelemaan saman vanhan ja pitkästyttävän valitusvirren kauheista naapureista. "Täytyy sanoa, että tällä kertaa saimme harvinaisen mukavan naapurin."
"En kyllä ymmärrä miksi Lehtinen ei halua puhua työstään. Vaikea uskoa että hänellä on muka stressi", Olavi sanoi.
"Ehkä hänellä on sellainen työ että hän joutuu aina selittelemään sitä ja on kyllästynyt koko juttuun."
"Mikä sellainen työ voisi olla?" Olavi ihmetteli.
Vaimo mietti hetken. "Vaikka hautausurakoitsijan, tai vakoojan, tai ruumisauton kuljettajan."
"Ei hän näyttänyt miltään niistä."
"Ei ihmisestä voi sanoa paljonkaan ulkonäön perusteella."
"Ei hän kuulostanutkaan niiltä...miksei hän kertonut edes papukaijasta."
"Muuten ihan älytön nimi sillä", vaimo sanoi. "Kauniilla linnulla."
"Se on Aku Ankasta."
Vaimo kaatoi itselleen lasin punaviiniä, haki salkkunsa ja syventyi seuraavan kurssinsa aineistoon. Olavi laittoi takkaan tulen. Ilta oli loppukesän viilein ja taas ulkona tuuli niin, että savupiipun suojapelti rämisi. Sitten Olavi istahti nojatuoliin ja katsoi vaimoaan kunnes tämä aisti katseen ja nosti silmänsä papereista.
"Mitä?"
"En usko, että Lehtisen oikea nimi on Lehtinen."