Lehtinen tuli kyläilemään viideltä iltapäivällä. Hän oli pukeutunut rennosti farkkuihin ja housujen päälle yhtä rennosti jätettyyn farkkupaitaan. Jalassa oli kalliin näköiset purjehduskengät. Hän poltteli piippua ja asteli vakaasti ja ympärilleen tähyillen kuin tiluksiaan mittaileva ison talon isäntä. Papukaijan hän sentään oli jättänyt kotiin.
Hän kopisti piippunsa männynrunkoon, talloi kytevät perskat sammuksiin ja tuli Liisaa kohti käsi ojossa. Vaimon jaloissa pyörinyt Romeo kävi pyyhkäisemässä hänen housunlahkeitaan.
"Kiitokset kutsusta. Olenkin ihaillut kateellisena teidän viihtyisää pihaanne."
"Tämähän on melkein villi", vaimo sanoi vaatimattomasti.
"Mutta sopivasti villi. Muutama taitava kädenjälki siellä täällä. Näkee että täällä on taiteilijan silmää."
"Talo on Olavin isän rakentama. Ollut suvussa jo 40-luvulta."
"Isä suunnitteli talon, kaatoi itse metsän ja sahasi laudat ja rakensi kaiken alusta asti itse."
Lehtinen nyökkäili hyväksyvästi Olavin sanoille. "Sellaiset miehet ovat nykyaikana vähissä."
"Päätilan omistaja oli isän sotakaveri ja houkutteli ostamaan tontin. Isä lupasi ettei muita tontteja lohkota mutta kun isä kuoli poika katsoi ettei sopimus sitonut häntä..."
"Ei nyt taas aloiteta sitä", vaimo huokaisi. "Vaikka maalla kaikki näyttää idylliseltä niin joskus tuntuu siltä, kuin kaikki riitelisivät jostain asiasta keskenään, jos ei rajasta niin tiestä tai rannan käytöstä. Aiheita kyllä piisaa. Vainajista ei pitäisi puhua pahaa, mutta Olavin isä oli suoraan sanottuna samanlainen jäärä kuin täällä kaikki muutkin, ei antanut senttiäkään periksi."
"Jokaisessa paratiisissa on käärme", Lehtinen myönsi. "Minua ei olisi tarvinnut kauaa houkutella ostamaan täältä tonttia. Kaunis on paikka."
Lehtinen vilkaisi järvelle. "Ja kaunis järvi mutta näyttää aika matalalta."
"Päinvastoin. Heti niemen edessä on toistakymmentä metriä vettä."
"Jos mennään peremmälle", Liisa sanoi.
Lehtinen seurasi Liisaa sisään ja katseli kiinnostuneen näköisenä ympärilleen. Sitten hän kehui kohteliaasti talon kodikkuutta ja hyvää kuntoa ja aistikasta sisustusta.
"Lääkäri vannotti etten saa puhua sanaakaan työasioista, omista työasioistani, mutta muiden työasioista hän ei sanonut mitään. Kuulisin mielelläni mitä te teette työksenne."
"Eiköhän silti tehdä ensin sinunkaupat", Olavi sanoi ja ojensi kätensä.
"Olavi, saa haukkua Olaksi tai Olliksi."
Lehtinen empi hetken, mutta vain hetken. Sitten hän hymyili. "Matti, saa haukkua Masaksi."
Myös Liisa ja Lehtinen kättelivät. "Mitäkö tehdään?" Vaimo sanoi ja punnitsi sanojaan ettei pilaisi hyvää ensivaikutusta.
"Olen koulutukseltani käsityönopettaja ja keramiikkataitelija. Vedän kesäisin erilaisia kursseja. Olavi taas on diplomi-insinööri ja akustinen suunnittelija. Yksi maan johtavia", vaimo lisäsi pienen tauon jälkeen.
Lehtinen nyökkäili ja murahteli hyväksyvästi. "Täytyy rehellisesti myöntää, että olen aina kadehtinut teidänlaisia luovia ja käsistään käteviä ihmisiä. Itse olen täysi tumpelo." Olavi kurtisti kulmiaan. Hän oli aistivinaan Lehtisen sanoissa hienoista huvittuneisuutta ja hänestä tuntui, että mies asetti painotuksellaan lainausmerkit sanaan luova. Vaimo otti sanat tyytyväisen näköisenä vastaan.
"Luulisi että autoalalla on oltava käsistään kätevä", Olavi tarttui hieman kömpelösti utelutilaisuuteen. Lehtinen väisti helposti.
"Kun puhuin autoalasta käytin hieman väljää tulkintaa. Minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia pärjätä korjauspuolella."
Lehtinen ei sanallakaan vihjaissut mikä olisi ollut "autoalan" oikea tulkintaa.
"Istukaa ihmeessä, kaadan meille kahvit."
Lehtinen istahti ikkunapaikalle ja Olavi häntä vastapäätä. Liisa tuli kahvipannun kanssa. "Keitämme mökillä aina kunnon vanhan ajan porokahvit."
Olavi ojensi vieraalle munavoilla päällystettyjä karjalanpiirakoita ja vilkaisi samalla sivulle. Hän säikähti kun huomasi että pöydän päässä lojui sanomalehti, jonka nurkkaan hän oli merkinnyt mustan Passatin rekisterinumeron. Numero tuntui näkyvän piinallisen selvästi lehden valkoisuutta vasten. Olavi pakotti itsensä rauhalliseksi ja laski piirakkavadin pöydälle. Sitten hän nousi ja sieppasi lehden, nousi ja heitti sen kuin ohimennen lehtikoriin. Hän jatkoi matkaa jääkaapille aivan kuin se hieman töksähtävänä olisi koko liikesarjan perimmäinen tarkoitus, ja otti kaapista maitotölkin.
"Liisa käyttää aina rasvatonta maitoa vaikka minä juon kahvin mieluummin tämän kanssa."
Liisa vilkaisi ihmetellen miestään, mutta ei sanonut mitään. Lehtinen taas tapitti Olavia suoraan silmiin. Katse oli terävä kuin avatun säilykepurkin sahalaitareuna. Sitten hän hymähti. "Minulle käy rasvaton hyvin."