Yövalvominen aiheutti sen, että Siimes heräsi vasta puoli kymmeneltä vaikka yleensä nousi viimeistään kahdeksalta, usein jopa seitsemältä. Vaimo oli jo kattanut aamiaispöydän ja kaatanut kahvit valmiiksi termoskannuun.
Siimes huuhteli kasvonsa ja istahti aamiaispöytään. Ulkona oli pilvistä ja näytti siltä, että sade saattaisi alkaa koska tahansa. Tuuli oli kääntynyt puhaltamaan idästä. Se oli ainoa ilmansuunta joka päästi selältä isoja aaltoja mökkirantaan asti... Äkkiä Siimes muisti yön tapahtumat ja kävi vilkaisemassa naapurin suuntaan. Auto ei ollut enää pihalla. Onneksi hän oli saanut rekisterinumeron talteen. Hän vilkaisi sohvapöydällä olevaa lehteä. Numero oli sen laidassa niin kuin pitikin. Hän tarkistaisi sen ajoneuvonhallintakeskuksesta heti maanantaina.
Siimes kaatoi juuri kahvia kun vaimo tuli sisään aamulehden kanssa. Vaimo oli kietaissut huivin hiuksiensa suojaksi ja näytti pirteältä ja raikkaalta. Hän laski lehden miehensä eteen.
"Unikekokin on vihdoin hereillä. Mikä nyt nukutti niin pitkään?"
Olavi avasi lehden. Hän aloitti lukemisen aina etusivulta.
"En saanut unta..ehkä se johtui kuutamosta."
"Ei vielä ole täysikuu."
"Mutta melkein."
Siimes pudotti mukiin kolme palaa sokeria. Vaimo istahti häntä vastapäätä ja kaatoi myös itselleen kahvia.
"Tapasin uuden naapurimme."
Siimes lopetti sokerin hämmentämisen. "Missä?" Siimes ihmetteli. "Postilaatikolla."
Posti ja lehti kannettiin noin puolen kilometrin päässä olevaan tienristeykseen. Samassa paikassa olivat myös muiden mökkien laatikot.
"No?"
"Pyysin hänet meille illalla kahville."
"Noin vain?"
"Ei kai siinä sen kummempia seremonioita tarvita jos pyytää naapurinsa kahville."
"Mitä hän sanoi?"
"Lupasi tulla. Oikein mukavan oloinen mies...vaikka oli kyllä melkoinen näky papukaija olkapäällä ja piippu suussa, melkein kuin merirosvo."
Olavi ei malttanut ottaa edes voileipää. "Oliko hän yksin?"
"Oli, miten niin?"
Vaimon katse oli niin vaativa, että Olavi otti voileivän ja voiteli sen inhoamallaan kevytlevitteellä. Jo levite-sana oli omiaan karkottamaan ruokahalun, mutta vaimo ei suostunut käyttämään muuta.
"Hänellä oli eilen vieraita...mistä puhuitte?"
"Niitä näitä, säästä ja mökkeilystä. Hän sanoi olevansa täällä ainakin kaksi viikkoa. Ei kai siinä tilanteessa kehtaa ruveta kyselemäänkään..."
"Kysyikö hän mitään meistä...tai minusta?"
"Ei."
Olavi tunsi olonsa levottomaksi ja meni pukeuduttuaan huoltamaan matofarmiaan. Se oli kompostin viereen rakennettu matala laatikko, jossa eli jo ties mones onkimatosukupolvi.
Olavi piti laatikon mullan kuohkeana ja sopivan kosteana. Lisäksi laatikossa piti olla riittävästi syötävää madoille. Matofarmi oli niin satoisa, ettei tarvinnut kuin kaapaista laatikon pintaa ja heti löytyi muutama mehevä onkiliero.
Saatuaan työn tehtyä Olavi putsasi rantapuissa olevat kolme telkkäpönttöä odottamaan seuraavan kesän käyttöä. Olavi oli asentanut itse tekemänsä pöntöt viisi vuotta takaperin ja joka kesä niissä oli ollut asukkaita, ei aina telkkiä mutta vesilintuja kuitenkin. Keväällä, aikaisin eräänä sunnuntaiaamuna hän oli nähnyt emon istuvan maassa pesäpuun edessä ja kutsuvan poikasia. Olavi oli jäänyt odottamaan mitä tuleman piti ja oli nähnyt sen ihmeen kun poikaset olivat yksi toisensa perään loikanneet pesästä maahan. Hurjasta ilmalennosta ja räpiköivästä alastulosta huolimatta pesue oli päässyt onnellisesti veteen.
Vaimo tuli kuistille ja kutsui Olavia syömään. Olavi pesi kätensä rantavedessä ja lähti mökkiä kohti. Rinteessä vain kymmenen metrin päässä talosta hän äkkiä pysähtyi ja katsoi pientä hiekkaplänttiä sammalmättäiden välissä. Hiekassa oli selvä jalanjälki. Jälki oli karkeakuvioisen ulkoilukengän painama. Olavi tiesi, ettei hänen kengissään ollut sellaista pohjakuviota. Lisäksi jäljen täytyi olla tuore, joko yöllä tai aikaisin aamulla syntynyt. Muussa tapauksessa hän olisi havainnut sen jo aikaisemmin.