Kirjoitus toistaa useasti esillä olleita näkökulmia, jotka eivät juurikaan perustu vahvaan analyysiin katsomusopetuksen asemasta ja tehtävistä yhteiskunnan ylläpitämässä perusopetuksessa, vaan pikemminkin haluun säilyttää vallitseva tilanne ilman sen vaikeuksien tunnistamista tai uuden yhteisen aineen antamien mahdollisuuksien avaamista.
Ruotsin katsomusopetuksen heikon tilan esittely ei ole perusteltu näkökulma siihen, ettei Suomessa voitasi rakentaa oikeasti korkeatasoista uutta oppiainetta, jossa hyödynnettäisiin nykyisen uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon vahvuudet.
Ruotsi ei ole paras mahdollinen vertailumaa tässä asiassa; siellä ei ole panostettu samalla tavalla katsomusopetuksen kehittämiseen, kuten esimerkiksi Norjassa tai Kanadan Quebecissa. Molemmissa on viime vuosikymmenten aikana siirrytty uuteen oppiaineeseen ja yhteiskunta on vahvasti sitoutunut yhteisen katsomusaineen kehittämiseen ja toteuttamiseen.
Katsomusopetuksen kehittämisessä ei ole kysymys yksinomaan vähemmistöjen tukemisesta, vaan kouluun tulisi rakentaa oppiaine, joka palvelee yhdenvertaisuutta ja mahdollistaa laaja-alaisen vuorovaikutuksen oppilaiden välillä katsomuksellisissa kysymyksissä.
Uskontojen ja katsomusten vuoropuheluun liittyvät kommunikaatio- ja vuorovaikutustaidot ovat laaja-alaisia ja moninaisia. Syvällisiä dialogitaitoja ei opita ryhmissä, jossa on vain omaan katsomukseen kuuluvia oppilaita. Opiskelu erillisillä tunneilla voi olla leimaavaa, lapsia ja nuoria lokeroivaa.
Kirjoituksessa esitetään vähemmistöuskontojen oppitunnit turvallisina tiloina, jossa vähemmistöoppilaat voivat keskustella omassa ryhmässään omaa perinnettä edustavien oppilaiden kanssa.
Tämä voi joissakin ryhmissä toteutuakin. Maamme katsomukselliset vähemmistö ovat kuitenkin sisäisestä äärettömän moninaisia. Ei ole mitenkään itsestäänselvyys, että koulussa tietyn uskonnon mukaan nimetty opetus sopisi kaikille kyseiseen uskontokuntaan kuuluville. Meillä on esimerkkinä lukuisia tapauksia, joissa vanhemmat ovat ottaneet lapsensa pois katsomusaineiden opetuksesta vedoten, siihen ettei siellä toteutunut opetus ole heidän katsomuksensa mukaista.
Maassamme on yhä enemmän oppilaita, jotka eivät osallistu mihinkään katsomusopetuksen muotoon tai käyvät uskontoa oppimassa omassa uskonnollisessa yhdyskunnassaan. He jäävät ammatillisesti toteutetun katsomusopetuksen ulkopuolelle, eivätkä tule osallisiksi laaja-alaisesta uskonnollisesta ja katsomuksellisesta yleissivistyksestä, joka on yhteiskunnan antaman uskonnonopetuksen päämäärä.
Yleissivistävään kouluun tulisi pikemminkin kehittää uusi oppiaine, joka tulisi antaa erinomaiset valmiudet elää moniuskontoistuvassa yhteiskunnassa, kuin pitää kiinni nykyisestä oman uskonnon opetuksesta, joka ei ole tätä päivää, eikä toimi.
Katsomusopetuksen merkitys kasvaa jatkuvasti yhteiskunnan moninaistuessa ja globalisaation myötä. Myös sen on uudistuttava palvelemaan yhteiskunnallisesti merkittäviä tehtäviä.
Arto Kallioniemi
uskonnon didaktiikan professori
Helsingin yliopisto
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.