Itkisikö tässä vai nauraisi?
Janne Ukonmaanaho ei ainakaan tiedä. Kasvoilla vaihtelevat suuret tunteet, kun Ylikiimingin Nuijamies kinkkaa radalta lääkintämieheen nojaten, paksut jääpussit takareiteen teipattuina ja käy kättelemässä tuoretta Suomen mestaria, Lahden Ahkeran Hannu Granbergiä.
Onnellisten tähtien alla syntynyt mies olisi saanut juosta uransa viimeisessä kisassa mestariksi kotiyleisön edessä. Mutta koska kyse on Ukonmaanahosta, olkoon tämä sitten ironiaa kaikessa kauneudessaan:
Kun Raatin kello kilisi viimeistä kierrosta, kotiyleisö valmistautui hurraamaan Ukonmaanahon irtiotolle kolmen kärjestä ja kuuluttaja ehti kysyä, tuleeko Ouluun mestaruus, Ukonmaanahon takareisi ”nyppäisi kaksi kertaa ja pasahti.”
Mies putosi tuskissaan selälleen radan sivuun ja viittoi lääkintähenkilökuntaa luokseen. Se oli sitten tässä.
– Kerkesin siinä maatessani katsella kaivoa, josta voisi ryömiä kentän alle, hän sanoo, ja tuttu virnistys palaa jo kasvoille.
Ukonmaanaho tunsi takareidessään ”pienen paukahduksen” venyttäessään sitä alkuverryttelyssä. Vaikutti kuitenkin siltä, että lihaskalvo vain antoi hiukan periksi, eikä jalka vaivannut kisan aikanakaan. Ensin.
– Äsken tuossa lääkäri kokeili, ja takareidessä tuntuu peukalon mentävä kolo. Jospa se ei olisi pakasta irti kuitenkaan, Ukonmaanaho irvistää. Leikkaus olisi jo suorastaan tragikoominen loppu.
Huumoria hienosta urheilijasta ei kitketä millään, ei nytkään. Ukonmaanahoa alkaa väkisinkin naurattaa.
– (Jukka) Keskisalon ura päättyi kesken olympiafinaalin, mutta kun minä olen tällainen pienempien kisojen mies, niin tämähän meni niin kuin piti.