Liikennemerkit muodostavat niin oleellisen osan elinympäristöämme, että tulemme harvoin edes ajatelleeksi, miten paljon teknologiaa niidenkin valmistukseen nykyisin kuuluu. Virallisia merkkejä ei ole maalattu enää aikoihin, vaan ne valmistetaan heijastavalle kalvolle, joka liimataan yleensä merkin alle tulevaan alumiinilevyyn.
Heijastavien kalvojen käyttö ei ole uusi asia. Ensimmäinen valoa takaisin heijastava merkki asennettiin jo 1939 Minneapolisiin Yhdysvaltoihin. Suomeen merkit ehtivät lähes tasan 20 vuotta myöhemmin.
Oulussa nykyisin toimiva Masterkilpi oli alan uranuurtaja Suomessa. Yrityksen perusti Boris Strömsholm vuonna 1959 alun perin Kauniaisiin. Se aloitti ensimmäisenä heijastavien liikennemerkkien valmistamisen Suomessa ja oli myös ensimmäinen tiehallinnon hyväksynnän saanut valmistaja.
Ouluun vuonna 1977 muuttaneen yrityksen vetäjä, Esko Häme tuntee hyvin valmistuksen alkuajat. Heijastinkalvoa oli vaikea saada ja se jouduttiin tilaamaan välikäsien kautta Yhdysvalloista.
Heijastava osa valmistettiin pienistä paloista leikkaamalla tai erikoistyökaluilla stanssaamalla. Materiaali oli kallista ja sen toimitusajat pitkiä. Niinpä jätepalatkin piti hyödyntää tarkasti.
"Tarkastelemalla vanhoja merkkejä huomaa, että niiden pinta saattaa koostua hyvinkin pienistä paloista."
Toisaalta tyhjiölämpötekniikalla valmistettujen merkkien kestävyys oli erittäin hyvä. Yrityksellä on tästä esimerkkinä 39 vuotta käytössä ollut suojatien merkki, jossa on edelleen heijastuvuutta jäljellä.
Kolme eri heijastavuustasoa
Kaikki yleisten teiden varrella sijaitsevat liikennemerkit ovat nykyisin heijastavia, eli niihin heijastuva valo kääntyy merkissä ja lähtee takaisin valonlähteen suuntaan.
Merkin kirkkaus riippuu siihen osuvan valon voimakkuudesta ja materiaalista, mistä se on tehty. Kalvotyypit on jaettu kolmeen luokkaan 1--3 siten, että suurempi numero tarkoittaa parempaa paluuheijastusarvoa.
R1 kalvon heijastuvuuden pitää olla 50--90 candelaa asteikolla, jossa yksi candela vastaa kynttilän valomäärää. Näiden merkkien heijastus syntyy kalvon pinnalla olevista pienistä lasihelmistä, joista valo kulkee läpi, taittuu ja palautuu valonlähdettä kohden.
R2- ja R3 kalvoissa käytetään yleensä prismatekniikkaa, eli merkin pinta koostuu pienistä prismoista, joista merkkiin osuvat valonsäteet kimpoavat takaisin valonlähteeseensä. R2 -kalvon heijastavuus on 190--220 candelaa ja R3-kalvoissa se on jo 400--600 candelaa.
Lisäksi erityisesti tietyömailla käytetään R3 luokkaan kuuluvaa päiväloistekalvoa, jonka näkyvyys on erittäin hyvä myös päivällä, huonossakin säässä.
Tiehallinnon nykyisin voimassa olevan suosituksen mukaan liikennemerkeissä käytetään yleensä joko R1 tai R2 -luokan kalvoja. Kirkkaimpia R3 -luokan kalvoja suositellaan käytettäväksi vain ajoradan yläpuolisilla sijoituksilla, jos portaalia ei ole valaistu.
Käytännön erot pieniä
Esko Hämeen mukaan erot eteenkin R1 ja R2 -kalvojen välillä ovat kuitenkin selvästi pienempiä kuin pelkkiä candela-lukuja vertaamalla voisi päätellä.
"R1-kalvon kontrasti on parempi kuin kirkkaammassa ja vertailutilanteessa monet pitävät jopa R1-kalvoa kirkkaampana", hän kertoo.
Lisäksi peruskalvolla toteutetut merkit kestävät Hämeen mukaan paremmin suomalaista ilmastoa
Liikennemerkit vain hyväksytyltä valmistajalta
Suomessa toimii nykyisin 20 virallisesti hyväksyttyä liikennemerkkien valmistajaa.
Varsinaisia yrityksiä alalla on 18.
Valmistusoikeudet on myös Helsingin ja Satakunnan vankiloilla
Pohjois-Suomessa toimivia valmistajia on neljä:
Masterkilpi Oy Oulussa ja Oulun Mainoskeskus Oy, Mainostalo Teippari Oy Kemissä ja Kaiverrus Kallio Ky Rovaniemellä.
