Pitkä letti, suosikkilistalla raskasta hevimusiikkia ja harrastuksena laji, jossa lentävät keihäät ja ärräpäät. Epäilyttävä tyyppi.
Ei lainkaan, jo silmät paljastavat, millainen mies Tero Järvenpää on. Lempeä jättiläinen.
"Hyvän kotikasvatuksen saanut ja hyväkäytöksinen. Opettajan poika", keihäänheittäjän kasvua pojasta mieheksi läheltä seurannut tamperelainen urheiluvaikuttaja määrittelee.
Tero Järvenpää hymyilee ja katsoo lämpimästi nimikirjoitusta pyytäviä pikkunassikoita, oli paikkana sitten Ratinan stadion Tampereella tai Rooman lentokenttä.
"Ilman muuta... Sori, tästä tuli vähän tällainen. Toivottavasti kelpaa", Järvenpää sanoo.
Kelpaahan se näinä päivinä. Järvenpään osakkeet keihäsmarkkinoilla ovat nousseet samaa tahtia kuin miehen tulokset. 23-vuotias urheilija on tähänastisen uransa aallon harjalla.
Matkaa on vielä edessä, sillä Järvenpää on edelleen se toinen Tero. Ensimmäinen on Järvenpään Herra P:ksi ristimä maailmanmestari Tero Pitkämäki.
"Mutta", Järvenpää sanoo. "Nyt porukat alkavat jo tuntea minutkin. Enää eivät lapset purskahda pettymyksestä itkuun, kun heille sanotaan, että tuolla on se keihäänheittäjä Tero - ja siellä olenkin vain minä."
Jääräpäinen
voittajatyyppi
Lempeä luonne on vain osa Tero Järvenpäätä. Keihäänheittoradalle astuessaan mies on kuin toisesta muotista valettu. Häviämistä vihaava taistelija, jäyhä viikinki.
Keihäs kädessään Järvenpään katse on tiukka ja tavoite selvä: keppi pitää saada pidemmälle kuin muut.
"En ole koskaan pitänyt häviämisestä. En pidä edelleenkään."
Järvenpäätä valmentava Pentti-isä vahvistaa sanat oikeaksi. Itseluottamuksesta pojalla ei ole koskaan ollut pulaa.
"Tuollainen se oli jo kakarana. Sillä on rajaton usko itseensä, luulee aina voitavansa kaikki. Jääräpäinen tyyppi."
Ilman jääräpäisyyttä Tero Järvenpää ei olisi Pekingissä yksi Suomen suurimmista mitalitoivoista. Ilman sitä hän olisi jo lyönyt kinttaat tiskiin, luovuttanut.
"Vähän alle parikymppiseksi heiteltiin sen ensimmäisen Teron kanssa samoja tuloksia. Siten se vähän nykäisi, ja meikäläinen on saanut kuroa eroa umpeen monta vuotta."
Metreillä ja meriiteillä mitattuna eroa on edelleen. Lauantaina elokuun 23. päivänä kaikki voi muuttua. Olympiafinaalissa ei mitata pelkästään heittokäden lujuutta, myös pään on kestettävä. Tänä kesänä Järvenpään korvienväli on ollut täyttä jäätä.
"En minä lopun ikääni aio olla se toinen Tero."
Herne- ja kukka-
kepeille kyytiä
Hyvät keihäänheittäjät ovat perinteisesti maalaispoikia. Urheilusta innostuneet kaupunkilaisnassikat pelaavat joko jääkiekkoa tai jalkapalloa.
Tappara, Ilves tai United eivät suomalaisen yleisurheilukansan onneksi löytäneet Teiskon Kämmenniemessä varttunutta Järvenpäätä. Keihäsjätin koti oli turvallisen matkan päässä jäähallien houkutuksista.
Järvenpään lapsuusmaisemissa oli jotakin sellaista, mitä Hervannasta, Kyttälästä tai Tammelasta ei löydy: nakeltavaa.
"Minun on aina pitänyt heitellä jotakin", Järvenpää nauraa.
Matka koulusta kotiin saattoi kestää tuntitolkulla, kun tienposkesta piti heittää kaikki kivet järveen. Tai lumipallot, kävyt, kepit tai risut.
"Tai herne- ja kukkakepit. Äitinsä ei hirveästi tykännyt, mutta minä vain nauroin, että antaahan pojan heitellä", Pentti Järvenpää sanoo.
Sukuvika vai mitä, mutta Järvenpään Satu-siskokin heitteli. Parhaimmillaan kiekko lensi sen verran, että kaulaan ripustettiin aikoinaan nuorten EM-mitali.
"En minä enää heittele ihan kaikkea, mitä vastaan tulee", Tero Järvenpää nauraa.
Hyvä niin. Pysyypä käsi kunnossa. Se käsi voi olla Suomelle vielä kullan kallis.