Suomen kansalle on tarjoutunut tilaisuus juhlia noin parintuhannen edustajansa välityksellä valtiollista itsenäisyyttä tasavallan presidentin Linnassa itsenäisyyspäivinä. Näin television aikakaudella Linnan juhlat tulevat joka kotiin suorana lähetyksenä ja ovat yksi katsotuimpia televisio-ohjelmia.
Linnan juhlia hehkutetaan tiedotusvälineissä viikkokausia ennen ja jälkeen kekkereiden sekä tapahtumahetkellä. Mittasuhteet ovat suhteettomat, kun ottaa huomioon, että kyseessä on kuin jumalanpalvelus - rituaali, joka toistuu saman kaavan mukaan vuodesta toiseen. Olkoonkin, että koolla on tasavallan koko kerma.
Aivan yhtä näkyvää vastaanottoa julkisuudessa ei saa toisenlaiset linnan juhlat - Köyhien linnanjuhlat -, joka järjestetään itsenäisyyspäivänä Helsingin Hakaniemen torilla. Mittasuhteiltaan nekin ovat mahtavat: tuhatkunta vierasta, tarjolla kolmisentuhatta voileipää ja satoja kiloja lihasoppaa sekä päälle pullakahvit.
Köyhien linnanjuhlat ovat tänä vuonna kuolleen entisen alkoholistin, sittemmin köyhien, juoppojen ja asunnottomien hyväksi työtä tehneen ja sosiaalineuvoksen arvolla palkitun Veikko Hurstin luomus. Hänen poikansa Heikki Hursti on ottanut tehtäväkseen jatkaa isänsä työtä.
Kontrasti Linnan juhlien ja Köyhien linnanjuhlien välillä on melkoinen; eroa on kuin keskiyön auringolla ja kaamoksella. Eroavaisuus kuvastaa hyvin sitä jakoa, mikä yhteiskunnassamme vallitsee. Yhtäältä on varaa hassata vaikka tuhansia euroja pelkästään itsensä laittamiseen juhla-asuun, kun toisaalla lahjaksi saatu lihasoppa pelastaa päivän.
Nämä kahdet erilaiset linnanjuhlat ovat niin kaukana toisistaan, etteivät niihin osallistuvat voi edes ymmärtää toistensa osaa yhteiskunnassa. Siinä, missä rikkaat elävät yltäkylläisyydessä, köyhille riittää päänvaivaa selviytyä vuokrasta tai saada päivän soppa-annos.
Ihmisten vauraus on kasvanut sitten 1990-luvun laman. Mutta onni ei ole potkinut kaikkia. Hyvinvointi jakautuu koko ajan entistä epätasaisemmin. Rikkaiden asema suhteessa köyhiin paranee. Ensisijaisesti tähän johtaa markkinataloudelle ominainen tulonjako, joka luontojaan ruokkii rikkaita ja varallisuuden kertymistä samoihin käsiin.
Yritysten ei mielletä olevan sitä varten, että ne tuottaisivat tiettyjä tavaroita tai palveluita saatikka, että työllistäisivät. Niiden olemassaolon ydin on tuottaa voittoa omistajilleen. Johtajia puolestaan palkitaan sen mukaan, kuinka hyvin ne toteuttavat yritysten päätehtävää eli rikastuttavat omistajia.
Toisaalta rikkaiden rikastuminen on myös tietoista politiikanteon tulosta. Hyväosaisia päättäjiä ei paljon hetkauta, vaikka köyhän olemattomasta toimeentulotuesta veistetään siivu. Sen sijaan vaatimukset hyvin toimeentulevien verohelpotusten välttämättömyydestä pysyvät jatkuvasti otsikoissa. Ja siinä niin kuin muussakin rikkauden kasaantumisessa, mikään ei tunnu riittävän.
Monille köyhille tämä aika vuodesta on ahdistavaa aikaa. Joulun rauhan sanoma on puettu rahan sanomaksi. Joulu, jos mikä, on viimeisen päälle tuotteistettu. Markkinatalouden myllyt pyörittävät melkoista ostorytäkkää. Mikään ei tässäkään tunnu olevan tarpeeksi. Kauppa janoaa uusia myyntiennätyksiä. Kuin joulu olisi vain kulutusta varten. Rauhan sanomalla jää aikaa yksi tunti jouluruuan ja pukintulon väliin.
Mutta mitä ajattelevat ne lapsiperheet, joilla tähän kaikkeen ei ole varaa? Kuka ajattelee heitä? Joulun voi toki viettää toisella tavallakin: pysähtymällä ja hiljentymällä. Ja mitä enemmän tilaa annetaan tälle joulunviettotavalle sitä enemmän on tilaa lähimmäisestä välittämiselle. Rahalla ostettu ilo on lyhytaikainen eikä se edes kosketa kaikkia.