Lef­fa­vie­ras: Catsin elo­ku­va­ver­sion es­te­tiik­ka pu­hut­taa – "Vaikka elokuva oli het­kit­täin kos­ket­ta­va, se meni va­li­tet­ta­vas­ti imelän puo­lel­le”

Kuva: Anssi Juntto

Andrew Lloyd Webberin säveltämän ja T.S. Eliotin teksteihin pohjautuvan suositun Cats-musikaalin elokuvaversiota (Plaza) on kritisoitu etenkin sen visuaalisuudesta. Hahmot näyttävät samaan tapaan kissapukuisilta ihmisiltä niin kuin lavamusikaalissakin, vaikka ne on viimeistelty tietokoneanimaatiota hyödyntäen. Jälki on paikoin kömpelöä.

– Tanssikohtaukset kyllä vesittyivät efektien takia, mutta ei se minua niin paljon häirinnyt kuin kerronnalliset ratkaisut. Ei se estetiikka niin paha ollut. Kyllä sen sieti, Oulun Ylioppilasteatterin taannoisen Selonteko vuoden 1672 tapahtumista -zombimusikaalin käsikirjoittanut ja säveltänyt Jussi Moilanen toteaa.

Moilanen näki Cats-musikaalin nimenomaan Jukka Virtasen suomennoksena Tampereen Teatterissa pari vuotta sitten. Sittemmin myös musikaalin alkuperäiset englanninkieliset kappaleet ovat tulleet tutuiksi, kun avovaimo on kuunnellut niitä usein kotona.

Moni muistaa myös Lontoon Adelphi-teatterissa kuvatun näyttämötaltioinnin.

Kun Moilanen kuuli Tom Hooperin ohjaamasta uudesta elokuvaversiosta, hän suhtautui siihen lähtökohtaisesti positiivisesti.

– Ajattelin, että kyllä tämä kestää uusintafilmatisoinnin. Tässä on ajattomia teemoja. Itsekin kahden kissan omistajana näen yhtymäkohtia ihmisen elämän ja kissan elämän välillä harva se päivä.

Toisaalta Moilanen ehti myös pelätä, että lopputulos olisi turhan siloteltu. Pelko osoittautuikin aiheelliseksi – tosin vain paikoittain.

– Olin iloinen siitä, että lauluraidat eivät olleet ylituotettuja, vaan niihin oli jätetty sellaista teatterimaista fiilistä, hän selvittää.

– Toisaalta sellainen tosi sentimentaalinen ote pilasi joidenkin kappaleiden flow’n. Esimerkiksi taikurikissa Mr. Mistoffeleesin teeman, kahtia jaetun Memoryn tai Jason Derulon laulaman Rum Tum Tugger-funk-biisin. Vähän suoraviivaisemmalla sovituksella olisi saatu meininki päälle niin kuin Taylor Swiftin tulkitsemassa pahiskissa Macavityn teemassa.

Eniten Moilasta kuitenkin harmittaa taustatarinaan kajoaminen.

– Alkuperäinen tavallaan koostuu pienistä novelleista ja on erilaisia ihmistyyppejä esittelevä, mutta tässä taas yritettiin survoa se väkisin yhtenäiseen tarinaformaattiin. Se ei minusta tehnyt oikeutta sille hurlumheille ja vaudevillemäisyydelle.