Suomalainen tanssilavakulttuuri ei ole yhtä ja samaa, vaan meno lavoilla on monenkirjavaa. Joskus lavaa kiertää tanssitaitoisten parien soljuva virta, joskus humalaiset vaappuvat takapuolet pitkällä ja käsivarret ojossa toisiaan tönien, joskus taas esiintymislavan eteen pakkautuu lippalakkipäisiä nuorukaisia ja napapaitaisia tyttöjä bailailemaan.
Kaikki kolme ovat tanssilavakulttuuria, ja aika usein kaikki lavakulttuurin lajit mahtuvat samaan paikkaan yhtä aikaa, vaikka töksähtäen. Monen mielikuvissa lavatanssit tarkoittaa SF-filmeistä tuttua kansanperinnettä keski-ikäisille ja vanhemmille maalaisille. Ulkomaalaisille vieraille kuulunee näyttää kakkosvaihtoehto, maistissa tanssahtelevan alkuperäiskansan riehakas örvellys. Se on suomalaista eksotiikkaa.
Kun lavalauantain esiintyjä on joku takavuosien rokkari tai iskelmätähti, useimmat tanssin harrastajat menevät muualle. Mutta paikalle saattaa tulla nuorisoa, joille 1970- ja 80-lukujen tähdet ovat käypää tavaraa. Sellaiset vanhat tekijät kuin Frederik, Eini ja Kake Randelin vetoavat nuorisoon.
Kasari-iltoina tanssilavan musiikki ei ole kovin monipuolista ja parketilla on todennäköisesti tilaa tanssia diskojytkeen tahdissa.
Koskaan tanssi-illan musiikki ei kelpaa kaikille. Yksi pyytää sambaa, toinen polkkaa, kolmas masurkkaa, neljäs valittaa liioista valsseista, viides vaatii rokkia.
Tanssin harrastajille mahdollisimman monipuolinen tanssittava musiikki on mieleen.
Sana kiertää nopeasti
Lavatansseissa varsinkin kesällä käydään kaukana, parinsadan kilometrin säteellä. Ihmiset tuntevat toisensa näöltä ja vaihtavat tietoja eri lavoista. Viidakkorumpu tietää kertoa, että se ja se tanssilava on pariskuntapaikka ja siellä on paljon humalaisia, toinen lava on taas parantunut viime kesästä. Myös tiedot tanssiyhtyeiden tasosta leviävät tätä kautta.
Näppituntuma siitä, mille lavalle ja minkä orkesterin soittaessa kannattaa mennä, on aika yhteneväinen. Eroja on esimerkiksi sukupuolen perusteella: joku solisti vetää paikalle naisia, siispä miesten kannattaa suunnata sinne, parittomien naisten ehkä ei.
Tanssittavuuden puolesta tanssibändien kärkeä ovat ainakin Finlanders, FBI Beat, Syke, Charlies, Taivaanrannanmaalarit, yleensä monipuolisesti soittavat yhtyeet. Tanssiyhtyeenä pinnalle noussut Yölintu on enemmän iskelmäbändi, jonka suosio tanssiväen parissa on hiipunut sitä mukaan kuin soiton tasokin, mutta joka vetää fanejaan lavoille. Souvarit on eläkeläistanssien toiveyhtye humppa- ja valssipitoisella ohjelmistollaan.
Tasapainoilua
Tanssijärjestäjien täytyy tasapainoilla eri lavakulttuurien kannattajien välillä. Tanssikansan ehdoilla ei yksin voi pelata, hehän ovat tuottamatonta asiakaskuntaa, koska eivät osta alkoholijuomia. Mutta jos tanssilavasta tulee liian olutpitoinen, tanssijat alkavat kaikota ja paikan voi muuttaa pubiksi. Asiakkaat hoksaavat pian, että turha maksaa tanssipaikan pääsymaksua pubissa istumisesta.
Paras ratkaisu on sellainen, jossa olutpuoli on erillään tanssiparketista. Näköyhteys voi olla, mutta parketti ei saa olla läpikulkukäytävänä.
Lavoille halutaan nuorta yleisöä, siksi heidän suosikkejaan tilataan esiintymään ja silloin tanssilava palvelee enemmän konserttiareenana. Perinteisillä lavoilla yritetään pitää asiakkaiden juomat kuitenkin poissa parketilta. Joillakin paikkakunnilla nuoretkin ovat opetelleet lavatansseja ja pyörivät parketilla täyttä päätä.
Parasta liikuntaa
Lavatanssin ystävät käyvät talvisin tanssikursseja, ja niistä onkin tullut tanssipaikan korvikkeita. Koskelan Valollakin käy kursseilla paljon sellaisia, jotka osaavat varmasti parikymmentä tanssia unissaankin. Kursseilla on monen mielestä parempi harrastaa tanssia kuin savuisten ravintoloiden pienoisparketeilla. Eikä kapakoissa katsota hyvällä vesilinjalaisia.
Monelle lavatanssi on liikuntaharrastus siinä missä sähly tai lentopallo toiselle. Neljä-viisi tuntia illassa ja siitä suuri osa tehokkaalla sykealueella kasvattaa kuntoa ja polttaa kaloreita. Laji on sosiaalisempaa ja hauskempaa kuin hölkkä, mutta ei vaadi sitoutumista niin kuin joukkuelajit.
Naisia on lavoilla yleensä enemmän kuin miehiä. On arveltu, että naiset vaativat tanssittajiltaan liikaa: pitäisi osata monia tansseja ja paljon kuvioita, ja siksi moni mies ei uskalla parketille.
Paritanssi voi kuitenkin olla miehelle itsetuntoa kasvattava harrastus, sillä siinä naisen kuuluu seurata vientiä eikä määrätä.
Hieno suomalainen piirre lajissa on se, ettei tarvitse omaa paria, vaan lavalla voi hakea ihan outojakin ihmisiä tanssimaan.