Ensi maanantaina tulee kuluneeksi 70 vuotta Lapin sodan päättymisestä. 27. huhtikuuta 1945 viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Kilpisjärvellä Suomen maaperältä, noin seitsemän kuukautta taisteluiden alkamisen jälkeen. Vetäytyessään ne tuhosivat systemaattisesti ohittamiensa alueiden rakennuskannan ja infrastruktuurin ja jättivät jälkeensä raskaasti miinoitetun maakunnan.
Yksi Lapin sodan eriskummallisista piirteistä on se, että se käytiin vaikka kumpikaan osapuolista ei sitä halunnut. Sen sijaan kolmas osapuoli eli Neuvostoliitto halusi, tarvitsi ja vaati sitä. Suomen ja Neuvostoliiton välillä 2. syyskuuta 1944 solmitun aselevon ennakkoehtojen mukaan Suomen oli poistettava saksalaiset joukot Suomen maaperältä kahden viikon kuluessa. Ehdon toteuttaminen oli ilmiselvä mahdottomuus.
Mutta myös ennakkoehtojen toteuttamatta jättäminen oli mahdottomuus. Se olisi mitä todennäköisimmin merkinnyt Lapin joutumista Saksan ja Neuvostoliiton sotatantereeksi ja jälkimmäisen miehittämäksi. Toinen kummallisuus liittyy siihen, miten Lapin sota ylisukupolvisine seurauksineen on häivytetty Suomen historian kokonaistulkinnoista.
Viime itsenäisyyspäivänä Oulun seurakuntien edustaja laskiessaan seppeleen sankarihaudoille puhui Suomen kohtalonvuosista 1939–1944 ikään kuin Lapin sotaa 1944–1945 ei olisi ollutkaan – vaikka se kosketti myös Oulua ja erityisesti läänin itäisiä osia. Viime viikolla televisiouutisissa professori Kalle Michelsen arveli suomalaisten kiinnostuksen sotahistoriaan liittyvän osittain siihen, miten traumaattinen kokemus suomalaisille olivat ”ne kaksi 40-luvun sotaa”.
Näissä kummassakaan ei ole mitään poikkeuksellista; ne ovat ihan tavallista suomalaista historiapuhetta.
Historiantulkinnat ovat aina kamppailua muistetuksi, tunnistetuksi ja tunnustetuksi tulemisen tilasta. Professori Henrik Meinander toteaa kirjassaan Suomi 1944 – Sota, yhteiskunta, tunnemaisema, että ihmiset ja yhteisöt tarvitsevat ”suuria kertomuksia” kyetäkseen hahmottamaan historiallisen yhteytensä helposti ymmärrettävällä tavalla. Tämä edellyttää ”vääjäämättä sekä yksinkertaistamista että tietoista unohtamista”.
Suomalaisessa historiapuheessa yksinkertaistaminen ja unohtaminen näkyy muun muassa siinä, miten käsitepari talvi- ja jatkosota sulkee Lapin sodan kansallisen muistimme marginaaliin. Sama koskee jälleenrakennusta, joka suuressa kertomuksessa liitetään pääkaupungin ja muiden urbaanien maisemien tuhojen korjaamiseen, asutustilojen perustamiseen, karjalaisen siirtoväen asuttamiseen, sotakorvaustuotantoon ja poliittisten olojen vakiinnuttamiseen.
Sana evakko ymmärretään yleisesti synonyymiksi sanalle karjalainen, vaikka myös Lapin sota tarkoitti massiivisia pitkäaikaisia ja luovutetuilta pohjoisilta alueilta myös pysyviä väestönsiirtoja. Monietnisen, -kielellisen ja -kulttuurisen Petsamon siirtoväen asuttamisesta sodanjälkeiseen Lappiin moni suomalainen tuskin tietää paljoakaan.
Meinander toteaa Suomen käyneen ”lopuksi lyhyen ja kiivaan sodan entistä aseveljeä vastaan Lapissa loka-marraskuussa”. Hänen mukaansa ”jo marraskuuhun 1944 mennessä saksalaisjoukot olivat vetäytyneet niin pitkälle pohjoiseen, että maakunnan väestö alkoi palata kotiin Pohjanmaalta ja Ruotsista”.
Saksalaisten vetäytyminen Lapista päättyi vasta huhtikuussa 1945, ja myös siellä ”pitkällä pohjoisessa” asui ihan oikeita ihmisiä, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta palata koteihinsa – jos niitä enää oli olemassakaan. Paluu oli tiukasti säänneltyä kesään 1945 asti, ja palautukset jatkuivat vuoden 1947 loppuun saakka, jolloin kaikkia Petsamon ja vanhan Salan evakkoja ei vieläkään oltu asutettu.
Professori Maria Lähteenmäki on käyttänyt ilmaisua eriarvoistava sota puhuessaan lappilaisesta sotakokemuksesta, joka kokonaisuudessaan poikkesi yhtenäiseksi oletetusta suomalaisesta sotakokemuksesta. Se kätki sisäänsä jatkosodan alusta lähtien vahvan eriarvoisuuden tunteen: Lappi jätettiin vieraan valtion sotilaitten toiminta-alueeksi, jotta muu maa ja Karjala säästyisivät.
Historioitsija Sampo Ahto on todennut Suomen johdolle selvinneen syyskuussa 1944, että Pohjois-Suomen tuhoutuminen oli pakko hyväksyä maamme vapauden säilyttämiseksi. Hän on myös pohtinut, miten vähän aiheesta on Suomessa tehty tutkimusta ja miten tehokkaasti sitä käsittelevä runsas lähdeaineisto on välttynyt joutumasta tutkijoiden käsiin.
Viime vuosina Lapin sotaa ja sen jälkeistä henkistä ja materiaalista jälleenrakennusta on tutkittu monesta eri näkökulmasta muun muassa Lapin ja Oulun yliopiston välisenä yhteistyönä.
Kiinnostava ilmiö on myös se, miten mentaalinen jälleenrakennus nyt näyttää saavan ilmaisunsa toisen ja kolmannen sodanjälkeisen sukupolven kaunokirjallisessa tuotannossa.
Kirjoittaja on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.
Kolumni