Yksi Euroopan rautatiehistorian legendoista on Orient Express, Idän pikajuna, joka 1800-luvun lopulta asti höyrysi kolmessa vuorokaudessa Pariisista Konstantinopoliin. Sen ylellisyys oli vailla vertaa, sitä käyttivät kaikki tuon ajan kuuluisuudet ja merkkimiehet, ja heistä jokainen olisi saanut sydänhalvauksen nähdessään, millaisella kalustolla tuon reitin loppuosan tynkää 2000-luvun alussa ajellaan edistyksen vuosisadan, 1900-luvun jäljiltä.
Toisaalta heillä tuskin saattoi olla aavistustakaan, mitä DDR:n junanvaunuteollisuus saisi aikaan ja jättäisi jälkipolville.
Idän pikajunasta kirjoitettiin 19 kirjaa. Agatha Christie matkusti sillä, ja pani Hercule Poirotin tekemään samoin. Tuo juna kiehtoi aikalaisten mieliä, mutta tässä tapauksessa tuskin on kyse vain siitä, että aika kultaa muistot.
On todennäköistä, että tuohon aikaan tarjoiluastiat pysyivät pöydillä. On todennäköistä, että ikkunaverhot pestiin useammin kuin kerran vuosikymmenessä, että hyttien seinässä ei ollut reikää naapuriosastoon, ja että Turkin poliisi ei patistanut matkustajia aamuyöllä kylmään betonirakennukseen. Ehkä tullimiesten kintereillä ei myöskään kulkenut naukuvaa kissaa, eikä vaunuissa ollut omituista paksua tunkkaista löyhkää.
Mutta aloitetaan alusta. Asemarakennus Istanbulissa on sama kuin sata vuotta sitten, Sirkecin asema kaikkien nähtävyyksien kupeella. Siinä Orient Express -ravintola yhä sinnittelee tyylikkäänä ja asiakkaita vailla. Kello 23 illalla tuon ravintolan vierestä raiteelta yksi lähtee lännen pikajuna, yöjuna Bulgarian pääkaupunkiin Sofiaan.
Bulgarian rautateiden joskus punavalkoinen kalusto epäilyttää jo ulospäin, mutta jonkinlainen kokemus Neuvostomaan ja entisen itäblokin kiskoilta auttaa. Sellaisia ne ovat, sisään vaan. Joka vaunussa oma vaunupalvelija - tämä kylläkään ei keitä teetä - ja hyteissä kolme sänkyä, vähän kuin Suomessa. Lakanat ja viltti syliin ja sänkyä tekemään, onneksi ketään muuta ei tule samaan osastoon.
Mikään ruuhkajuna tämä ei ole, mutta viereiseen hyttiin tulee kolme saksalaisnuorukaista. He lätkivät korttia aamuyöhön ja jostain käsittämättömästä syystä ovat päättäneet puhua keskenään englantia tahallaan vahvasti murtaen. Se on heistä hyväkin vitsi, ja se kestää. Sitäpaitsi hyttien seinässä on rako.
"Yhtiö "Makuuvaunut" toivottaa Teille miellyttävää matkaa", lukee seinällä toiveikkaasti saksaksi.
Aikamatka itään
Vaunun ikää on vaikea päätellä. Uusi se ei ole. Aikanaan DDR:n vaunuissa oli junan vesiklosetin seikkaperäinen toimintakaavio, joskaan vettä niistä yleensä ei tullut. Täältä kaavio puuttuu, mutta vettä tulee, mikä turkkilaisruokien jäljiltä on siunattu asia.
Kaikkiaan koko matka Sofiaan on kuin aikakone Itä-Eurooppaan joskus 20 vuotta sitten.
Juna nytkähtää Istanbulista liikkeelle kaameasti vapisen, natisten ja tutisten. Yleensä sellaiset äänet jäävät asemalaiturille, mutta eivät täällä. Ne jatkuvat vaan, kuin olisi joutunut tuntikausiksi halvan huvipuiston tärytyslaitteisiin. On melko vaikea kuvitella, että juuri näitä kiskoja yhden ajan jetsetti matkusti sivistyneesti seurustellen. Yksikään lasi ei tässä pääsisi täytenä huulille asti, mutta saksalaisilla ei tunnu olevan samaa ongelmaa oluttölkkien kanssa. Toisaalta heidänkin äänensä peittyy välillä junan omien voihkaisujen alle.
Pari tuntia saksalaisten hiljenemisen jälkeen ollaan rajalla, ja siinä sitten ollaankin neljä tuntia. Ensin Turkin, sitten Bulgarian rajalla.
Mitä tarkoittaa eurooppalainen rajanylitys vuonna 2003 kahden maan välillä, jotka pian ovat molemmat Natossa ja pyrkivät toiveikkaasti EU:n kyytiin? Jatkuvia koputuksia ovelle "Passkontroll!", turkkilaistarkastajien haeskelua ratapihojen perältä kun matkustajille ei muisteta puoleen tuntiin sanoa, etteivät passinkatsojat tulekaan junaan, kattopaneelien syynäystä ja pitkää vyöhykettä harmaata betonia, vahvoja valonheittimiä, vartiotorneja, aitoja, pimeyttä, täydellisen ruman näköisiä junia naapuriraiteella. Juuri sellaista, kuin se tuppasi itäblokin rajoilla olla, paitsi että ilmeet ovat leppoisampia eikä kasseja auota, ja aseita on vähemmän.
Monta rajaa
Tällä rajalla islam vaihtuu ortodoksisuuteen. Vanha ottomaanien valtakunta vanhaan slaavien yhteisöön. Vanha Nato vanhaan itäblokkiin. Harvinaisen perusteellinen raja siis, mutta senkin pitäisi tästä alkaa häipyä. Vielä ei ole ollut sen aika.
Juna tekee silti tehtävänsä. Neljässä tunnissa se puskee rajasta läpi ja jatkaa kohti Sofiaa, ohi kumpuilevien peltojen ja haikaranpesien, ohi karmeiden elementtikaupunkien ja viriävän uudenlaisen elämän.
Mutta vielä ei olla Sofiassa asti. Tämä teksti syntyy Dimitrovgrad-nimisen paikkakunnan asemalla, jossa juna on tunnin seissyt ilman mitään näkyvää syytä. Aurinko on noussut, päivä alkaa lämmetä, ja kiskojen välissä kompuroi vanha kerjäläinen kahden kainalosauvan varassa, toisella kädellään kerjuukulhoa roikottaen. Nyt juna alkaa taas natista, matka uudessa Euroopassa jatkuu.
Aikataulun mukaan Sofiaan on puolitoista tuntia.
"Viisi tuntia", arvioi vaunuemäntä.
"Kuusi tuntia", arvioi konduktööri ja jatkaa: "Valkeakosken Haka!"
Junan perään on näemmä liitetty uusia vaunuja. Äkkiä tämä nykyinen tuntuukin tosi luksukselta.
Kirjoittaja on EU:n komission apurahan turvin tutustumismatkalla Turkkiin, Bulgariaan, Romaniaan, Unkariin ja Sloveniaan.