Kun öljyntuotanto takkuaa Irakissa, Nigeriassa ja Venezuelassa, kääntyvät katseet Muammar Gaddafin johtamaan Libyaan. Kun EU-maihin virtaa laittomia siirtolaisia lyhintä reittiä Afrikasta, on Libya taas mielenkiinnon keskiössä.
Maailmanpolitiikan tuulet ovat kääntyneet Libyan kohdalla suurin piirtein vastakkaiseen suuntaan. Vielä pari vuotta sitten Libya oli hylkiövaltio, joka tuki terrorismia ja kaikkea mitä voitiin ymmärtää lännenvastaisuudeksi. Se kehitteli omaa ydinpommia ja uhitteli suurvaltoja.
Libyan yksinvaltias, eversti Muammar Gaddafi haaveili ensin arabimaailman johtajuudesta, sitten Afrikan maiden suuresta liitosta hänen johdollaan. Niistä ei tullut mitään, sillä tuittupäinen Gaddafi rikkoi välinsä kaikkien keskeisten valtioiden johtajien kanssa. Tässä on yksi syy Libyan ulkopolitiikan täydelliseen suunnanmuutokseen.
Toinen syy on talous. Lähes kaksi vuosikymmentä kestänyt kauppasaarto romutti mineraaleiltaan rikkaan maan talouden. Muammar Gaddafi on diktaattori, mutta päivänvastoin kuin eräät mustan Afrikan diktaattorit, Gaddafi yrittää vaalia kansansuosiotaan. Öljystä saatuja rahoja on ohjattu muuallekin kuin Gaddafin perheen omille tileille.
Ilmaiseksi ei Gaddafi ole uutta, arvostettua asemaansa saavuttanut. Lockerbien ja Nigerin lentoturmien sekä berliiniläisen diskon uhrien omaisten hyvittäminen on maksanut Libyalle lähes kolme miljardia euroa. Gaddafilla on kuitenkin millä mällätä. Tämänhetkisellä pumppauskalustolla ja öljyn nykyhinnoilla vuodessa kertyy 15 miljardia euroa. Maan öljyvarat ovat suuret ja tuotannon kasvattamiseen löytyy kapasiteettia.
Länsimaisten öljy-yhtiöiden kilpajuoksu Libyaan on jo alkanut. Amerikkalaiset ovat vahvoilla, sillä libyalaiset öljyekspertit on koulutettu Yhdysvalloissa ja maassa on 1980-luvun sotatoimista huolimatta amerikkalaismyönteinen ilmapiiri. Presidentti Bush poisti keväällä suurimman osan Libyaa koskeneista kaupan rajoituksista.
Kun Libya näyttää olevan valmis mihin tahansa ulkopoliittiseen myönnytykseen, käy Muammar Gaddafin beduiiniteltan ovella kuhina. Tony Blair on siellä piipahtanut, Silvio Berlusconi samoin ja pian on Gerhard Schröderin vuoro. Jos vielä George W. Bush tai John Kerry astuu libyalaiseverstin edustustelttaan, on Gaddafin saama synninpäästö täydellinen. IAEA:n ydintarkastajille tietä on näytetty jo aikaisemmin.
EU on ottamassa viimeisiä askeleita Libyan aseman normaalistamisessa, kun se poistaa asevientikiellon Libyaan. Taka-ajatuksena on tehostaa Afrikan pohjoisrannikon valvontaa, jotta siirtolaisvirta Eurooppaan saataisiin pysäytettyä. Libyalla ei ole ollut kalustoa merialueidensa valvontaan, niinpä sen kautta on ottanut kurssin kohti Italiaa lukematon määrä pakolaislaivoja.
Kun Libyan kanssa tehdään sopimuksia pakolaisleirien perustamisesta tai tulijoiden palauttamisesta kotimaihinsa, on syytä muistaa, ettei Libya itsekään ole mikään länsimainen demokratia. Pakolaisia on kuskattu maasta ulos tavalla, joka ei kestä päivänvaloa. Vaikka Libya allekirjoittaisi kiltisti Geneven pakolaissopimuksen, on paras pitää huoli siitä, että Libya myös noudattaa sopimuksen yleviä periaatteita.
Muutoinkin on järkevää olla liikaa innostumatta lännen uudesta ystävästä. Muammar Gaddafi on arvaamaton mies, joka ei ole tottunut poikkipuolisiin sanoihin omassa maassaan. Yhden miehen teatterissa juonen käänteet voivat olla nopeita.